Suvaitsevaisuutta ja vihapuhetta

Äitiys on herkkä asia, ainakin minulle. Se on jokaisen oma ja itserakennettava, jokainen äiti tekee päätökset ja valinnat oman tahtonsa mukaan. Kuten ajattelen, aina jokin on jonkun toisen mielestä väärin, joten teen reilusti miten itse haluan.

Edellisessä kirjoituksessa kirjoitin melko suoraan ja jonkun mielestä ehkä rumastikin esim. synnytykseen liittyvistä asioista. Tämän suvaitsevaisuuden multihyperajan keskellä haluan kuitenkin todeta, että minua tuntematta on kyse huumorista ja kaikessa kirjoittamassani on kyse minusta. En siis todellakaan halua millään lailla arvostella vaihtoehtoja ja sitä kautta toisten valintoja, vaikka jonkun mielestä kirjoitustyylini kertoisi niin. Kyse enemmänkin siitä, että yritän olla hauska ja epäonnistun siinä pahemman kerran :D

Ei ole minulta pois jos joku haluaa synnyttää altaaseen, synnytyksessä mukana doula vai lapsen isä, tai tuleeko lapsi syntymään synnytyslaulun saattelemana. En välitä, syöttääkö joku lapselle pelkkää pilttiä, käyttääkö pelkästään luomupuuvillaisia vaatteita, ei jää hoitamaan lapsia kotiin vaan palaa töihin, tai imettää mukulaa viisvuotiaaks asti. Tarkoitan, että me kaikki äidit, me valitsemme itse. Minä en ehkä ymmärrä jotain asiaa, mutta jos se toiselle on tärkeä, olkoon niin.

Raskausaika on jaksamista, pärjäämistä, tarpomista läpi määrätyn ajan joka päättyy jollain arvioidulla ajalla. Sen ajan kukin etsii keinot selvitä miten parhaiten vaan pystyy. Kaikkien äitien tarkoitus kuitenkin varmaan yleensä on vauva-aikana tutustua lapseensa ja selviytyä itselle ja lapselle sopivammalla tavalla sekä lopulta kasvattaa lapsestaan jonkunmoinen pärjäävä kansalainen. Siihen nämä ”nippeliasiat” vaikuttavat ylen vähän.

Olen melkoisen väsynyt tähän suvaitsevaisuuden kulttuuriin, jonka tiimoilta minutkin on kerran leimattu rasistiksi enkä näin ollen enää halua keskustella aiheesta kamalasti. Suvaitsevaisuus on joskus melkoista suvaitsemattomuutta ja se on muuttunut aika putkinäköiseksi. Nytkin jotenkin jäi vaan kaihertamaan, että ”voi kun kukaan ei nyt eikä tulevaisuudessa loukkaantuisi tekstiini”. Niin, no, sitä ei varmaan voi estää. Joku vetää herneen nenään joka tapauksessa. Mutta se rasistiksi leimaaminen kolautti pahasti sen kerran. Minun unelmamaailmassani kuitenkin kaikki ovat ystäviä ja kunnioittavat toisiaan.

Sitku, mutku.

Kun olin raskaana, en voinut ymmärtää sitä, kun jotkut suunnittelivat synnytyksensä alusta loppuun tai loivat itselleen valmiita mielikuvia siitä, mitä vauva-arki on. Ei siinä mitään pahaa ole, että ennakoi ja varautuu. Mutta kun on kyse asiasta joka ei mene välttämättä kuten itse mielessään ajattelee, liian vahvasti ennakoiden voi sitten hormonihuuruissa sekin tuntua suurelta epäonnistumiselta, varsinkin se synnytys...

Mun oma asenne kaikkeen oli, että ”tulee mitä tulee, menee miten menee”. Jälkeenpäin ajatellen – herranen aika, jos olisinkin haaveillut esimerkiksi tietynlaisesta synnytyksestä, olisin varmaan potenut huonommuutta monta viikkoa sen jälkeen, mitä se oikeasti sitten oli! Mulle riitti ihan perustiedot ja omat olemassa olevat käsitykset siitä, miten lapsi yleensä syntyy ja mitä sen jälkeen tapahtuu. (Sen verran kuitenkin tiesin että se ei ole niinkuin leffoissa.) Me ei lähdetty synnytysvalmennuksiin eikä lopulta käyty edes sairaalassa tutustumassa (okei, meidän piti, mutta se jäi). Se meni niin että mä olin raskaana valtavan mahani, mutta suht vähäisten vaivojeni kanssa, ja mä odotin että mun lapsi syntyy ja saan sen syliini.

Mä en miettinyt minkä biisin haluan soivan kun ponnistan mun Erkki-Marjatan ehkä-jopa-siihen-vesialtaaseen siististi naama hiessä huutaen, ja isä leikkaa napanuoran polleana rinta rottingilla. En miettinyt vaihtoehtojen välillä, että haluanko sen epiduraalin vai vedettäskö luomuna entisajan sauna mielessä – eiku taisin ajatella että kaikki dropit vaan mitä saa, jos se kerran sattuu. En ajatellut että mun vauvalle ei saa missään nimessä antaa korviketta koska äidinmaito, ajattelin että pääasia että lapsi syö ja kasvaa. Varasin jonkun verran kestovaippoja, mutta ajattelin että käytän jos käytän, ei sen väliä jos niiden kanssa toimiminen tuntuukin hankalalta eikä jaksa paneutua vauva-arjen keskellä. Ajattelin, että olis kiva tehdä soseet itse mutta maailma ei kaadu jos joskus syökin valmista purkkiruokaa jos äiti ei jaksa kokata.

Toisten, jo synnyttäneiden äitien kokemuksia oli ihan kiva kuulla, mutta mua risoi kaikista eniten sellaiset asenteet, kun tultiin kysymään ”No mitä sä haluaisit tietää?” - viitaten nyt vaikka synnytystapahtumaan tai ”vikaan kolmannekseen”. Yhden äidin yksi synnytyskokemus kun ei kuitenkaan ole se kaikki fakta, miten se kaikki käy. En osannut tai halunnut kysyä, koska en uskonut siinä olevan sen enempää tärkeää tietoa minulle. Niinhän minulle sanottiin, että ”niin se synnytys sitten sujuu omalla painollaan” - sen lauseen muistan, koska mun kohdalla se ei sujunut eikä soljunut eteenpäin, vaikka kuinka yritettiin.

Meillä kaikki meni kuitenkin ihan mukavasti. Synnytyksen käynnistämisestä ei jäänyt hyvä fiilis, vaikka henkilökunta jättikin tyytyväiseksi. Pettymyksen ja huonon fiiliksen toivat kai lähinnä asiat jotka liittyvät minuun itseeni naisena, mutta myös jotkut hoitoon liittyvät asiat sekä muutama huonompi kokemus tietyistä kätilöistä. Kuitenkin toivuin sektiostani ihan huomaamatta ja kivuttomasti, lapseni oli ja on ollut täysin terve kohta yhdeksän kuukautta. Me ollaan käytetty kertakäyttövaippoja, pienimmät hankkimani kestovaipat myin ja annoin jo eteenpäin, mutta kestovaippailua kokeilin ja aion vielä tutustua siihen lisää. Osakestoillen jatkaa.

Hedelmäsoseet olen ostanut valmiina, vihannekset ja lihat olen soseuttanut pääosin itse – kaupan soseita on näistäkin syötetty välillä kokeilumielessä, että kylässä ja reissuilla päästään niiden kanssa jos ei aina ole mahdollisuutta omiin. Soseiden tekemistä en ole kokenut mitenkään yliraskaaksi. Ja meidän tyttö syö paljon, mitä vaan ja kiltisti, joten kaikki uppoaa. Imetys lähti sujumaan neljä tuntia sektion jälkeen ja on sujunut koko ajan hienosti. Vaikka asenteeni oli ns. ”avoin”, on imetyksestä tullut minulle tärkeä asia, neuvolan kannustuksen ja oman tsempin myötä tarkoitus on jatkaa sinne yhteen ikävuoteen asti. Vauva on syönyt korviketta(kin) minun poissaollessani sekä yhdessä vaiheessa roiman iltatankkauksen tueksi, mutta tämä ei ole ollut pois minun imetyksestäni.

Viittasin aiemmassa kirjoituksessani sitku-äiteihin. Ne on niitä, jotka kertovat mitä tapahtuu milloinkin. Sitä siinä kohtaa ja tota tossa, ja sen jälkeen tulee tää. No, näinpä. Mutta ne varmaan unohtaa, että kaikilla asiat ei mene samalla tavalla, kun nämä vauvat sattuvat olemaan ihmisyksilöitä, kuten me vanhemmatkin. Mulla ei ollut mainittavaa pahoinvointia raskausaikana ja pyöräilin viikolla 40+ kauppaan ilman sen kummempia ongelmia. Meidän vauva nauraa enemmän kuin itkee. Meillä on vauva aina nukkunut yönsä ja meidän freesiyttä ihailtiin silloin neuvolassakin, vastasyntyneen vanhempina. Kun meillä kotona opeteltiin vauvan kanssa toimimaan ensimmäisiä viikkoja, ei meillä ollut kaikki sekaisin – meillä laitettiin ruokaa, saunottiin ja pestiin hampaat ja pyykit sekä ulkoilutettiin koirat ihan niin kuin ennenkin. Meillä ei ole ollut mainittavia ”kolmen kuukauden- neljän kuukauden- puolen vuoden hulinoita” ja levottomia öitä. Vauvan hampaat on tähän asti tulleet myös ilman kuumetta, ripulia ja monen yön itkuputkia – ollaan huomattu esiin tulleet hampaat aina vahingossa. Me saatiin helppo vauva? Tosi monet sitku-äitien väittämät on tähän asti osoittautuneet ihan turhiksi, mutta ai että mä hykertelen kun mä tiedän että niitä riittää vielä moneksi vuodeksi, koska joku menee aina askeleen edellä.

Pienenä vapauttajana koko pienen urani äitinä olen myös ajatellut sitä faktaa, että ”toimin minä tässä kohdassa miten tahansa, se on jonkun mielestä väärin toimittu ja tämä pitäisi tehdä toisin”. Kyllä, vaativan suorituskeskeisen nyky-yhteiskunnan keskellä voisi ehkä enemmän rentoutua ja ajatella maalaisjärjellä, jopa huolehtiva ja suojeleva äiti-ihminenkin. Äitiys on jotain mikä tulee luonnostaan, mutta nykytiedon lisäämä tuska ja tutkimus lisäävät vettä myllyyn. En todellakaan siis halua vähätellä tietoa, sen avulla hoidamme lapsemme paremmin. Uskon silti kuitenkin, että pelkistäminen toimii äidinkin arjessa. Jos lapsen hampaat puhkeavat poikkeavassa järjestyksessä, ei tarvi välttämättä huolestua ja hakea vertaistukea keskustelupalstalta. Tarjoa lapselle pala omenaa ja katso kuinka hän hampaistaan nauttii.

Kun alkuun pääsee niin..

...tulihan se blogi sitten avattua.

Minusta tuli äiti marraskuussa 2014. Jo odotusaikana tuntuivat mieleni palaset loksahtelevan uusiin koloihin ja varsinkin nyt, kun tyttö on syntynyt ja hänen kanssaan on tullut elettyä täyttä elämää jo kohta yhdeksän kuukautta. Luoja, se aika tuntuu paljon pidemmältä. Ei siksi, että se olisi ollut pitkäveteistä, vaan siksi, että se on ollut Elämää isolla E:llä, jokaisesta aamusta iltaan ja joskus siinä välilläkin. En kaipaa mitään muuta, kuin tyttöni naurun (tai itkun) ja hetket hänen kanssaan, mutta haluaisin jakaa elämääni enemmän. Vauva-asiat ovat ja tulevat olemaan päällimmäisenä, mutta mielessäni pyörii toisinaan ihan muitakin, tavallisia asioita. Ja elämässäni tapahtuu.

Äitiyslomalaisena, ja ihan juuri kotihoidontukilaisena, tunnen jollain uudella ja erilaisella tavalla olevani yksinäinen. Minulla on aktiiviset sukulaiset, ystävät, lapsen kummit. Mieskin on kotona koko ajan, vaikka toki se ei työttömälle kaikin tavoin kivaa olekaan, vaikka saakin olla paljon lapsensa kanssa. En ole lähtenyt harrastamaan vauvan kanssa, koska näen sen ajankohtaisena sitten, kun hän ymmärtää muista lapsista enemmän ja seura tekee hänelle hyvää. Oma vähäinen kokemukseni mammakerhoista taas ei innosta hakeutumaan muiden äitien pariin. Ehkä siis myöhemmin, ehkä... Olen kokenut toimivana  ja täysin riittävänä vertaistukena netissä muiden marraskuisten äitien kanssa jaetut asiat, jo raskausajasta näihin päiviin.

Joka tapauksessa blogin avaaminen on pyörinyt mielessä, niinä hetkinä kun olen ajatellut jotain nasevaa arjen kiemuroiden keskellä ja pohtinut kenelle sen kertoisin. Some-maailmassa en ole tykännyt jakaa kaikkea, koska siellä on niin paljon "sitku-äitejä" (kyllä, tulen avaamaan käsitteen myöhemmin) ja toisaalta ajattelen, että en viitsi ihan kaikella ihan kaikkia häiritä. Tätä ei välttämättä lue eikä ala lukea kukaan, mutta voin elää mielikuvassa, että edes joku kuitenkin. Saanpahan purettua tuntojani ja pidettyä vähän päiväkirjaa.