Ihmissuhteita

Havahduin ajatukseen, etten ole kykenevä luomaan kestäviä ihmissuhteita. Ainakaan ystävyyssuhteita. Vai olenko?

Ala-asteella minulla oli kavereita ihan kivasti, koin olevani suosittu ja tykätty. Kävin pientä ala-astetta, jossa oli aina kaksi luokka-astetta yhdessä; 1-2, 3-4 ja 5-6. Minun ikäisiäni oli yhteensä kuusi. Meistä neljä oli poikia, eli lisäkseni oli vain yksi tyttö. Muistan leikkineeni erityisen usein kolmen tietyn tytön kotona, mutta muitakin kavereihin mahtui. Vuotta vanhempi tyttö jätti minulle aina luokan isoimman ja hienoimman pulpetin nimikoituna, eikä minun tarvinnut pelätä saavani sellaista matalaa, rumaa ja vihreäkantista. Lähdin ylä-asteelle muualle. Saman ikäinen tyttö oli luonnollisesti paras ystäväni ja jatkoimme kirjeenvaihtoa ylä-asteen alettua. En tiedä, enkä muista, mitä oikein tapahtui. Muistan vain saaneeni tytöltä kirjeen, jossa hän kertoi meidän ”kasvaneen erilleen”. Minä en kokenut asiaa ollenkaan niin ja muistan, kuinka se sattui. Emme olleet tekemisissä sen jälkeen. Muutkin sen ajan ihmiset ovat vain lipuneet pois.

Ylä-asteella kasvoin kriittiset vuoden yhdessä saman ikäisten kanssa, siksi en ihmettele, että niitä ajoilta jotkut ihmiset ovat elämässäni yhä. Ammattikoulussa ja ammattikorkeakoulussa kohtasin paljon uusia ihmisiä. Sellaisia(kin) joiden kanssa koin ihan suunnatonta yhteyttä, minulla oli hauskaa ja he olivat minulle tärkeitä. Nyt, vuosia koulujen loppumisen jälkeen, näistä ihmisistä on elämässäni vain rippeet jos sitäkään. Suren sitä. Pidän heistä edelleen.

Kun minusta tuli äiti, koki tietysti sosiaalinen elämäni muutoksen. Aiemmin olin melko aktiivisesti viihteellä ja näin paljon eri kavereita säännöllisesti. Raskaana ollessa yritin pysyä matkassa ja nähdä kavereita. Usein minä lähdin kuitenkin väsyneenä kotiin, kun muut jäivät jakamaan parhaat jutut lasillisen äärellä. Ulkopuolisuuden kaiku alkoi jollain lailla voimistua, vaikkakin joiltain osin se tuntui ihan luonnolliselta.

Lapsen synnyttyä kutsuin ihmisiä kylään, liian paljon oli heitä jotka eivät ole käyneet vieläkään tai ovat jotenkin täysin kieltäytyneet. Nyt, kun lapsi on isompi ja minä olen opetellut olemaan poissa kotoa, alkavat mahdollisuudet vain kaventua. Havahdun siihen, että joitain ihmisiä olen nähnyt livenä viimeksi silloin, kun en ollut vielä raskaana. Siis vuonna 2013. Koen säälittäväksi sen, että joudun toistamaan, että minua saa pyytää mukaan juttuihin. Erityisen säälittäväksi koen sen siksi, että kukaan ei juurikaan pyydä.

Pohdin, miksi ihmeessä en pidä ihmisiä lähelläni. Miksi kaikki tuntuvat haalenevan joko kokonaan pois tai väkinäisiin ja korrekteihin väleihin? Joidenkin fb-kaverieni kanssa uskon face to face-kohtaamisen olevan vähintään kiusaantunut, ellei täysin piittaamaton - ”ei se varmaan huomannut mua, ei mun ehkä tarvi moikata ollenkaan”. Minä en osaa tunkea. Minä en osaa jatkuvasti pyytää seuraa tai huomauttaa olevani olemassa. Minä koen hiljaisuuden viestin suoraan torjumisena. Se on sitä, kun toinen sanoo, että me ollaan kasvettu erilleen ja koen etten ole siihen voinut itse mitenkään vaikuttaa.

Kaiken keskellä en minä ole täysin yksin. On minulla muutama äärimmäisen rakas, jotka eivät ehkä ymmärrä olevansa niin rakkaita kuin mitä ovat. Olen kuitenkin varovainen. Älkää tekin ajelehtiko pois. Yritän sitkeästi kasvaa samalla kukkamaalla.

Ensimmäinen vauvavuosi

Nyt mä niin istun alas ja kirjoitan!! Niin monena päivänä on tullut mieleen monta ajatusta ja lausetta ja asiaa joista pitää kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tai no, mä olen viime aikoina saanut ihan hitosti aikaiseksi! Siksi kirjoitusohjelman avaaminen ei ole muka onnistunut. Nyt sen tein ja teksti lähteköön tästä. Samaa ajatteli varmaan tyttärenikin, jonka hienot leikit olohuoneessa yksikseen muuttuivatkin huudoksi.

Niin, tää se olikin mistä mun piti kirjoittaa. Lapsi täytti yhden vuoden. Oikeastaan sitä juhlittiin koko marraskuu, kun erikseen kävivät mummu ja pappa sekä mummo, ja kaikenkarvaiset kaverit. Kummit kutsuttiin yhtenä päivänä, ja tälle päivälle suunnittelin sitten oikein kakunkin, kun muuten tarjosin vain kahvia tai jotain muffinssikokeiluja. Toisin sanoen tekemistä riitti tämän tiimoilta ihan mukavasti.

Jokunen kaveri ihmetteli, miksen ottanut apua vastaan ja miksi ihmeessä näin itseäni kuormitin. Toiset pohti että mahtaa se teidän tyttö olla rauhallinen ja sitten ei ainakaan voi tehdä mitään kun se juoksee. Ai? Aikaisemmin minulle on hoettu että elämässä tapahtuu jokin ihmeellinen niksahdus sillä hetkellä, kun mun lapseni oppii kävelemään. Tuossa se on taapertanut jo kohta kaksi kuukautta, enkä ole huomannut juuri eroa karhunkävelyaikoihin (toisilla niitä kutsuttaisiin ”konttausajoiksi”). Eli siis....

Kyllä meidän tyttö on rauhallinen ja kiltti tapaus, mutta kyllä siitä vauhtiakin löytyy jos niikseen tulee. Siinä se räpläsi videonauhuria, repi tietokoneen johtoa, yritti availla kaappeja ja laatikoita, nappaili kirjoja hyllystä, metsästi aktiivisesti kaukosäätimiä sekä livahti aukijääneistä ovista jolloin: tilaisuuden tullen levitti makkarissa isän bokserit ja äitin rintaliivit lattialle, haki vessasta kamaa, avasi pyykinpesukoneen ja levitti sen sisällön lattialle ja isän huoneessa kävi napsimassa tekniikkaleegoja matkaansa. Lisäksi oli kaikenlaista puntissa roikkumista, väsy- ja nälkäitkua ja halipulaa. Ja välillä oli leikkiäkin. Siinä sivussa leivoin, siivosin paikkoja, tiskasin sun muuta. Ideanani oli toki aloittaa ajoissa, jolloin tekemisen pystyi jakamaan tarvittaessa osiin. Eikä se ollut lainkaan mahdotonta.

Synttärihässäkän jälkeen olen havahtunut siihen, että sehän on meidän arkea. Minä laitan ruokaa, tiskaan, siivoan ja pyykkään kun minun pitää. Ei tyttö sitä estä. Odotan että saan hänestä tosissani apukäsiä, kun nyt hän osallistuu lähinnä kun saa syödä vieressä pinkkiä ruokalusikkamittaa tai pyöritellä rasvapurkkia. Mutta, tiskikoneen ja pyykinpesukoneen hän osaa jo laittaa kiinni, ja se onkin tärkeää tehdä yhdessä – hän kimpaantuu jos ei saa. Ymmärrän toki, että toiset lapset vaativat tissiä ja syliä 24/7 tai kävellessään köpöttävät päättöminä pitkin seiniä, eikä mikään onnistu. Meillä ei siis näin ole. Enkä mä ole missään vaiheessa ollut ylihysteerinen vauvansuojelija, oon antanut sen kokeilla ja kaatua, ottamatta asiasta sen suurempaa stressiä.

Jo raskausaikana pakkasin kaikki tavarat hyllyistä laatikoihin ja pois ulottuvilta. Ainut mitä en ole saanut suojattua on kirjahylly. Ja tänään ruokaa laittaessani totesin, että jonkunlainen liesisuoja on ostettava, lapsi laittaa levyjä päälle viikon kokeilujen tuloksena. Kaapit meillä on solmittu kiinni kengännauhoilla ja laatikot blokattu teipillä ja pitkällä kenkäusikalla.

Hmm. Ensimmäinen vauvavuosi. Yhtä suht paljon kuultua asiaa en voi allekirjoittaa – se ei missään nimessä ollut ”rankin ikinä”. Mutta opettavainen se oli. Ja täynnä uusia asioita. Juttuja, joita koettiin ja tehtiin ja nähtiin ensimmäistä kertaa. Vielä on edessä monta ”ensimmäistä kertaa”. Muiden mielestä vuotemme meni ilmeisesti nopeasti mutta itse en ole niin kokenut. Se on ollut niin täyttä elämää, joka päivä, aamusta iltaan, että tuntuu kuin siihen olisi mahdutettu toinenkin vuosi. Näillä mietteillä eteenpäin, joulua odotellen.