Ihmissuhteita

Havahduin ajatukseen, etten ole kykenevä luomaan kestäviä ihmissuhteita. Ainakaan ystävyyssuhteita. Vai olenko?

Ala-asteella minulla oli kavereita ihan kivasti, koin olevani suosittu ja tykätty. Kävin pientä ala-astetta, jossa oli aina kaksi luokka-astetta yhdessä; 1-2, 3-4 ja 5-6. Minun ikäisiäni oli yhteensä kuusi. Meistä neljä oli poikia, eli lisäkseni oli vain yksi tyttö. Muistan leikkineeni erityisen usein kolmen tietyn tytön kotona, mutta muitakin kavereihin mahtui. Vuotta vanhempi tyttö jätti minulle aina luokan isoimman ja hienoimman pulpetin nimikoituna, eikä minun tarvinnut pelätä saavani sellaista matalaa, rumaa ja vihreäkantista. Lähdin ylä-asteelle muualle. Saman ikäinen tyttö oli luonnollisesti paras ystäväni ja jatkoimme kirjeenvaihtoa ylä-asteen alettua. En tiedä, enkä muista, mitä oikein tapahtui. Muistan vain saaneeni tytöltä kirjeen, jossa hän kertoi meidän ”kasvaneen erilleen”. Minä en kokenut asiaa ollenkaan niin ja muistan, kuinka se sattui. Emme olleet tekemisissä sen jälkeen. Muutkin sen ajan ihmiset ovat vain lipuneet pois.

Ylä-asteella kasvoin kriittiset vuoden yhdessä saman ikäisten kanssa, siksi en ihmettele, että niitä ajoilta jotkut ihmiset ovat elämässäni yhä. Ammattikoulussa ja ammattikorkeakoulussa kohtasin paljon uusia ihmisiä. Sellaisia(kin) joiden kanssa koin ihan suunnatonta yhteyttä, minulla oli hauskaa ja he olivat minulle tärkeitä. Nyt, vuosia koulujen loppumisen jälkeen, näistä ihmisistä on elämässäni vain rippeet jos sitäkään. Suren sitä. Pidän heistä edelleen.

Kun minusta tuli äiti, koki tietysti sosiaalinen elämäni muutoksen. Aiemmin olin melko aktiivisesti viihteellä ja näin paljon eri kavereita säännöllisesti. Raskaana ollessa yritin pysyä matkassa ja nähdä kavereita. Usein minä lähdin kuitenkin väsyneenä kotiin, kun muut jäivät jakamaan parhaat jutut lasillisen äärellä. Ulkopuolisuuden kaiku alkoi jollain lailla voimistua, vaikkakin joiltain osin se tuntui ihan luonnolliselta.

Lapsen synnyttyä kutsuin ihmisiä kylään, liian paljon oli heitä jotka eivät ole käyneet vieläkään tai ovat jotenkin täysin kieltäytyneet. Nyt, kun lapsi on isompi ja minä olen opetellut olemaan poissa kotoa, alkavat mahdollisuudet vain kaventua. Havahdun siihen, että joitain ihmisiä olen nähnyt livenä viimeksi silloin, kun en ollut vielä raskaana. Siis vuonna 2013. Koen säälittäväksi sen, että joudun toistamaan, että minua saa pyytää mukaan juttuihin. Erityisen säälittäväksi koen sen siksi, että kukaan ei juurikaan pyydä.

Pohdin, miksi ihmeessä en pidä ihmisiä lähelläni. Miksi kaikki tuntuvat haalenevan joko kokonaan pois tai väkinäisiin ja korrekteihin väleihin? Joidenkin fb-kaverieni kanssa uskon face to face-kohtaamisen olevan vähintään kiusaantunut, ellei täysin piittaamaton - ”ei se varmaan huomannut mua, ei mun ehkä tarvi moikata ollenkaan”. Minä en osaa tunkea. Minä en osaa jatkuvasti pyytää seuraa tai huomauttaa olevani olemassa. Minä koen hiljaisuuden viestin suoraan torjumisena. Se on sitä, kun toinen sanoo, että me ollaan kasvettu erilleen ja koen etten ole siihen voinut itse mitenkään vaikuttaa.

Kaiken keskellä en minä ole täysin yksin. On minulla muutama äärimmäisen rakas, jotka eivät ehkä ymmärrä olevansa niin rakkaita kuin mitä ovat. Olen kuitenkin varovainen. Älkää tekin ajelehtiko pois. Yritän sitkeästi kasvaa samalla kukkamaalla.

Ensimmäinen vauvavuosi

Nyt mä niin istun alas ja kirjoitan!! Niin monena päivänä on tullut mieleen monta ajatusta ja lausetta ja asiaa joista pitää kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tai no, mä olen viime aikoina saanut ihan hitosti aikaiseksi! Siksi kirjoitusohjelman avaaminen ei ole muka onnistunut. Nyt sen tein ja teksti lähteköön tästä. Samaa ajatteli varmaan tyttärenikin, jonka hienot leikit olohuoneessa yksikseen muuttuivatkin huudoksi.

Niin, tää se olikin mistä mun piti kirjoittaa. Lapsi täytti yhden vuoden. Oikeastaan sitä juhlittiin koko marraskuu, kun erikseen kävivät mummu ja pappa sekä mummo, ja kaikenkarvaiset kaverit. Kummit kutsuttiin yhtenä päivänä, ja tälle päivälle suunnittelin sitten oikein kakunkin, kun muuten tarjosin vain kahvia tai jotain muffinssikokeiluja. Toisin sanoen tekemistä riitti tämän tiimoilta ihan mukavasti.

Jokunen kaveri ihmetteli, miksen ottanut apua vastaan ja miksi ihmeessä näin itseäni kuormitin. Toiset pohti että mahtaa se teidän tyttö olla rauhallinen ja sitten ei ainakaan voi tehdä mitään kun se juoksee. Ai? Aikaisemmin minulle on hoettu että elämässä tapahtuu jokin ihmeellinen niksahdus sillä hetkellä, kun mun lapseni oppii kävelemään. Tuossa se on taapertanut jo kohta kaksi kuukautta, enkä ole huomannut juuri eroa karhunkävelyaikoihin (toisilla niitä kutsuttaisiin ”konttausajoiksi”). Eli siis....

Kyllä meidän tyttö on rauhallinen ja kiltti tapaus, mutta kyllä siitä vauhtiakin löytyy jos niikseen tulee. Siinä se räpläsi videonauhuria, repi tietokoneen johtoa, yritti availla kaappeja ja laatikoita, nappaili kirjoja hyllystä, metsästi aktiivisesti kaukosäätimiä sekä livahti aukijääneistä ovista jolloin: tilaisuuden tullen levitti makkarissa isän bokserit ja äitin rintaliivit lattialle, haki vessasta kamaa, avasi pyykinpesukoneen ja levitti sen sisällön lattialle ja isän huoneessa kävi napsimassa tekniikkaleegoja matkaansa. Lisäksi oli kaikenlaista puntissa roikkumista, väsy- ja nälkäitkua ja halipulaa. Ja välillä oli leikkiäkin. Siinä sivussa leivoin, siivosin paikkoja, tiskasin sun muuta. Ideanani oli toki aloittaa ajoissa, jolloin tekemisen pystyi jakamaan tarvittaessa osiin. Eikä se ollut lainkaan mahdotonta.

Synttärihässäkän jälkeen olen havahtunut siihen, että sehän on meidän arkea. Minä laitan ruokaa, tiskaan, siivoan ja pyykkään kun minun pitää. Ei tyttö sitä estä. Odotan että saan hänestä tosissani apukäsiä, kun nyt hän osallistuu lähinnä kun saa syödä vieressä pinkkiä ruokalusikkamittaa tai pyöritellä rasvapurkkia. Mutta, tiskikoneen ja pyykinpesukoneen hän osaa jo laittaa kiinni, ja se onkin tärkeää tehdä yhdessä – hän kimpaantuu jos ei saa. Ymmärrän toki, että toiset lapset vaativat tissiä ja syliä 24/7 tai kävellessään köpöttävät päättöminä pitkin seiniä, eikä mikään onnistu. Meillä ei siis näin ole. Enkä mä ole missään vaiheessa ollut ylihysteerinen vauvansuojelija, oon antanut sen kokeilla ja kaatua, ottamatta asiasta sen suurempaa stressiä.

Jo raskausaikana pakkasin kaikki tavarat hyllyistä laatikoihin ja pois ulottuvilta. Ainut mitä en ole saanut suojattua on kirjahylly. Ja tänään ruokaa laittaessani totesin, että jonkunlainen liesisuoja on ostettava, lapsi laittaa levyjä päälle viikon kokeilujen tuloksena. Kaapit meillä on solmittu kiinni kengännauhoilla ja laatikot blokattu teipillä ja pitkällä kenkäusikalla.

Hmm. Ensimmäinen vauvavuosi. Yhtä suht paljon kuultua asiaa en voi allekirjoittaa – se ei missään nimessä ollut ”rankin ikinä”. Mutta opettavainen se oli. Ja täynnä uusia asioita. Juttuja, joita koettiin ja tehtiin ja nähtiin ensimmäistä kertaa. Vielä on edessä monta ”ensimmäistä kertaa”. Muiden mielestä vuotemme meni ilmeisesti nopeasti mutta itse en ole niin kokenut. Se on ollut niin täyttä elämää, joka päivä, aamusta iltaan, että tuntuu kuin siihen olisi mahdutettu toinenkin vuosi. Näillä mietteillä eteenpäin, joulua odotellen.

Läski liikkuu - ja äiti sekä tytär!

Viime vuonna tänään oli mun laskettu aika. Niin se vuosi on mennyt. En sano, että nopeasti, koska minusta ei tunnu siltä. Vuosi on ollut niin täynnä kaikenlaista, että tuntuu kuin se olisi voinut pitää sisällään toisenkin vuoden. Lapsen kehityksen seuraaminen on ollut tiivistä, elämän täyttävää. Meillä on menty lapsentahtisesti. Rutiineja on turvaa luomassa, mutta toisaalta monessa asiassa vapautta. Iltatoimet menee aina samalla kaavalla mutta esim. päiväunien kanssa sovelletaan eikä ole tiettyä aikaa, kun lapsi taintuu nukkumaan. Aina se ei samaan aikaan tuntuisi onnistuvankaan, vaikka herätään aika lailla samaan aikaan aina.

Olen heinäkuusta asti katsonut ja laskenut, mitä suuhuni laitan. Ei ole kyse mistään laihdutuskuurista, koska believe me, olen syönyt reippaasti päivittäin. En ole halunnut riskeerata onnistunutta imetystä laihduttamiseen. Kaikki ne raskaudenaikaiset kilot tosiaan jäivät synnärille mutta jossain vaiheessa huomasin, että kiloja on tullut lisää. Syömällä terveellisesti kiloja on nyt pudonnut kuusi (kyllä; kuusi kiloa viidessä kuukaudessa – en siis todellakaan todistettavasti tarkoituksella laihduta). Juuri kuluneella viikolla olen huomannut, että paino alkaa pudota taas. Suunnitelma on, että kun alan lopetella imetystä, vähennän myös syömisiäni, koska silloin ei ole väliä häiriintyykö maidontuotanto. Olen seitsemän kilon päässä siitä indeksin mukaisesti normipainon ylärajasta, ja menneiltä vuosilta muistan, että se on se paino missä minun on ihan hyvä olla.

En ole ikinä ollut urheilullinen. Koululiikunta jätti traumat ja viimeisten joukossa minut joukkueisiin valittiin. Ratsastusharrastus oli tiukalle liikunnanopettajalle suuri vitsi, ei se ollut mitään, kun olisi pitänyt olla joku yleisurheilija. Sählystä ja koripallosta silloin muistan pitäneeni, mutta en niin paljoa että olisin sen pakkoliikunnan lisäksi niitä lähtenyt harrastamaan. Ala-asteikäisenä olin luokan pisin kautta linjan, en mitenkään sairaalloisen lihava, mutta ehkä hieman tukeva, niinkuin lapset nyt yleensä. Yhtään en ihmettele että kuva itsestäni kieroutui ja sairastuin syömishäiriöön. Muistan aikoja, jolloin olin omasta mielestäni läski, ja kun nyt katson valokuvia, en voi kuin vain siunailla niitä riukukäsiä mitkä minulla silloin olivat. Ei alleista tietoakaan. No, mutta, ei siitä sen enempää.

Lapsi on laittanut liikkumaan, koska a) lapsen kanssa on kiva tutkia maailmaa ja b) lapsi yleensä malttaa lenkin loppupuolella rauhoittua nukkumaan joksikin aikaa. Olen tehnyt lenkkisäännön; ”kävele niin kauan kuin lapsi nukkuu”. Useimmiten se toimii, mutta joskus kärrään suosiolla mukulan kämppään ja parvekkeelle jatkamaan uniaan. Mutta kävely on mukavaa. Juoksulenkkiä en ole tehnyt ikinä, mutta joskus hölkkään vaunujen kanssa puhelintolppien välejä intervallityyppisesti. Olisi hauska kokeilla, kuinka pitkän matkan pystyn hölkkäämään ilman lastenvaunuja. Hmm, ehkä joskus VOISIN jättää lapsen isälleen ja lähteä lenkille YKSIN. Nyt oletusarvo on, että otan lapsen aina mukaan. Nyt kun mietin, niin en ole siis kohta vuoteen ollut asunnossa yksin. Toisten miehet kuulemma ottaa lasta kauppaan mukaan tai lähtevät jopa ihan varta vasten vaunulenkille? Tai tällaista legendaa olen ainakin kuullut...

Hei me liikutaan!

Mutta niin, kohta tyttöni on vuoden vanha taaperopaapero. Karhunkävelystä (muulla tavalla meillä ei kontattu) on sanouduttu virallisesti irti jo täysin ja lapsi on kävellyt täytettyään 11 kk, koko ajan ja joka paikkaan. Tahti ja tasapaino ovat hyvät ja pikkuinen innoissaan. En koe että menon suhteen olisi hankalampaa, oikeastaan lapsi on myös itsenäisempi leikeissään ja kirjan lukemisissaan. Tokihan välillä vaaditaan syliä ja tissiä ja huomiota muuten vaan. Kirjojen lukeminen onkin kivaa yhteistä puuhaa, kun ne kiinnostavat muutenkin kuin vaan suutuntumalla. Eläimet kaikin puolin on hittejä, niitä tunnistetaan jo muutama, kuten myös muumeja. Pikkuneiti on saamassa Pikku Myyn kakkuunsa, vaikka enää hän ei jaksa kutsua sitä nimeltä. Kovasti hän kysyy ”mikä, mikä”, muttei itse toista sanoja. Sinne ne taitavat päähän kuitenkin hiljalleen kasautua muistiin. Nyt on taas mentävä ja tehtävä, ei auta. Palaamisiin.

Synttärivalmisteluja, suklaapipareita. Ekat lahjat korkattu.

Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin...

Valoja hämärässä, iloa pimeään

Synnytyskertomus

Ajattelin odottaa tämän tekstin kanssa lapsen syntymäpäivään, sitten laskettuun aikaan, mutta nyt kun siihen viimevuotiseen laskettuun aikaan olisi viikko, ajattelin päästää tekstin ilmoille. Synnytyksestäni ja itsestäni siinä ei jäänyt hyvä maku, sairaalasta ja hoidosta siellä kyllä jäi. Pian synnytyksen jälkeen kirjoitin pitkän tekstin jolla prosessoin tapahtumia ja yritin ymmärtää, what the hell just happened.

Eli, vuosi sitten lasketun ajan tienoilla menin äitiyspolille yliaikakontrolliin ja minut otettiin suoraan sisään osastolle. Kohdunkaulaa ei ollut jäljellä, auki sentin verran. Muistan kuinka turhautti, kun jouduin aamusta jäämään osastolle eikä sen päivän aikana kuitenkaan vielä tehty yhtään mitään. Onneksi oli laukku pakattuna kotona, mies sen sitten kiikutti minullr ja niin toiveikkaasti siinä oltiin, että kenties jo huomenna näemme pienen rakkaamme.

Äitiyspolilla jo todettiin, että vauvan pää on niin alhaalla, että on ”plussan puolella” ja tällaisia harvoin tulee vastaan. ”Tämä lapsihan syntyy ihan justiin!” Ilostuin ja ajattelin kuinka makeeta olisi saada lapsi isänpäiväksi kotiin. Cytotec aloitettiin. Usko lääkkeen nopeaan tehoon oli valtava, varsinkin kun jokaikinen kaveri ja tutuntuttu kertoi kuinka vähintään ”tokasta murusta lähti”. Myöhemmin mietin kuinka peestä sekin tsemppi kavereilta oli, vaikka tottakai he yrittivät tukea ja tarkoittivat vain hyvää.

Mothership koko komeudessaan

Siinä isänpäivänä kuurin viimeisenä päivänä minulle laitettiin jo antibiootti tippumaan ja käskettiin soittaa tukihenkilöä paikalle. Vuorossa ollut kätilö oli jo edellisiltana ”lupaillut” minulle, että taitaa viedä minut synnytyssaliin ennen kuin vuoronsa päättyy. Vauva tosiaan oli todella alhaalla, ja auki oltiin kaksi senttiä. Kätilö halusi tutkia vielä, miehen istuessa samassa huoneessa. Minua vähän karmi sängyssä tutkiminen, koska olin huomannut että se oli kohdallani hankalampaa. Kohdunkaula oli minusta katsoen vasemmalla ja todella takana. Kätilö aloitti kuitenkin tutkimuksensa ja aiemmasta ilakoinnistaan poiketen huudahti, ettei tässä mitään synnytetäkään. Minua sattui aivan jumalattomasti, kun kätilö oikein runnoi kättään pidemmälle. Huusin kivusta, ja jälkeenpäin ajatellen TÄMÄ oli varmaan kaikista kivuliain kohta koko prosessissa... Annoin kätiön tutkia kuitenkin mutta hän lopetti, kun aloin hyperventiloida ja hengitystahti oli epätasainen. Lopulta vuosin siinä verta ja kätilö roiski vielä sitä teippeihin kanyylini viereen. Otteiden perusteella suosittelisin hänelle uraa eläinlääkärinä, mutta toisaalta vielä heikommin niin lyhyt ja pullesorminen nainen pärjäisi lehmien tutkimisessa.

No, ei se sitten vaan lähtenyt. Tunsin oloni vialliseksi. Seuraavana päivänä lähdin päiväksi kotilomalle, sain levättyä ja kerättyä uskoa siihen, että jaksan taas. Oma äitinikin tuli käymään, nautin saunasta, koirista ja miehen seurasta. Ja ruuasta. Aamulla palasin sairaalaan antibioottia saamaan ja vessakäynnillä huomasin limatulpan irronneen. Edistystä taas, ajattelin. Osastolle palattuani olin hyvillä mielin, kunnes lääkäri alkoi ehdottelemaan taas Cytotecia. Tutkimus kertoi että ei oltu edistytty. Sain ballongin aamupäivällä, kivut nousivat iltapäivällä, lähdin taas kotiin yöksi.

Aamulla palasin osastolle. Kävin antamassa virtsanäytteen ja huomasin kotona laittamaani siteeseen tulleen jotakin, minkä itse varmasti tiesin ja tunnistin lapsivedeksi. Hälytin kätilön katsomaan, hän totesi että ”eiköhän se ole sitä”. Myöhemmin lääkäri kuitenkin kielsi tämän, koska kalvorakkula oli ehjä. Ballonki oli irronnut kohdunsuulta ja avannut sen kolmeen senttiin. Taas vedin Cytotecia. Lapsivettä tihkui koko päivän. Ihmettelin toimintaa sen suhteen, koska se ihan selkeästi oli sitä itseään, mutta lääkärin sana piti. Itse hän ei kuitenkaan tullut tutkimaan. Minä tiesin, että koska olin streptokokkipositiivinen, pitäisi alkaa saada antibioottia heti kun lapsivettä alkoi mennä. Onneksi vuorossa oli ihana kätilö joka kävi hakemassa lääkäriltä ”joo”-vastauksen, voidakseen laittaa minulle antibioottia. Iltavuorolaiset kertoivat myöhemmin, että mulla oli tulehdusarvot koholla, tarvin toistakin antibioottia. Toista neljän ja toista kuuden tunnin välein, vuorokauden ympäri.

13.11. Antibioottia tippui, käyriä otettiin, läpi yön ja aamupäivän. Vauvan sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistukset olivat yön aikana kadonneet kokonaan. Kuitenkin nyt oli tarkoitus päästä synnytyssaliin oksitosiinitippaan ja olin helpottunut, koska synnytyssalista ei palattu ilman vauvaa. Kolme senttiä oli tilanne edelleen, ei edistystä. Söin aamupalan 8.30. Synnytyssalissa lääkäri kielsi syömisen ja juomisen, sain vain kostuttaa suuta vähän välillä. Nälkä unohtui supistusten voimistuessa. En pystynyt paljoa liikkumaan, koska olin yltä päältä letkuissa ja kiinni tippatelineessä. Ilokaasusta oli apua, kun sain hyvät ohjeet miten sitä kannattaa alkaa hengittää. Supistuksia tuli voimakkaina, mutta niitä ei tullut tarpeeksi usein ja tasaisesti. Kohtu oli kuulemma todennäköisesti väsynyt. Anturi, joka meni suoraan vauvan päähän, kertoi koko ajan vauvalla olevan kaiken hyvin. Muu minua ei kiinnostanutkaan. En voi sanoa, että supistukset olisivat yksittäin olleet kamalan ”kipeitä”. Kuvailisin ennemmin niin, että ne olivat ärsyttäviä, kun ne vain jatkuivat ja tulivat aina uudelleen. Vähän niinkuin tatuointia tehdessä – kun menee kauan aikaa. Tai kuin vanha kidutusmenetelmä. Aloin olla turta siihen kolotukseen, joten sain lopulta epiduraalin. Makailin kivuitta reilun tunnin.

Kohdunsuun tilannetta tarkisteltiin useaan otteeseen, viimeisen kerran, kun epiduraalin vaikutus alkoi hiljakseen kadota. Kätilö tutki ja hieman tuskastuneena hänkin parahti että ei, ei ole tapahtunut mitään. Auki kolme senttiä. Nyt olin loppu. Kuinka monta keinoa kokeiltu, kuinka monta turhaa tuntia? Hieman kiroten kysyin ”Kuinka kauan te vielä yritätte?” Kätilö totesi että ei enää yritetä, saan sektion. Tuuletin, ja lähdin vessaan. Mies oli käymässä alakerrassa ja kun hän tuli takaisin, tanssin poskivalssia tippatelineeni kanssa ja hihkuin, että mennään sektioon. Kätilö nauroi, että harvemmin näkee tällaista reaktiota, kun sektio joudutaan tekemään. Minulle se oli kaiken tuskailun lopetus. Kohta olisi vauva sylissä. En pelännyt kipuja siinä hetkessä tai jälkeenpäin.

Vauva huusi jo, kun hänen päänsä näkyi vatsasta, ja vauvakirjaan saatiinkin kirjoittaa lääkärin sanat ”Harvoin nää vatsassa jo tälleen huutaa”. Siinä oli tyttö, minun 46:n sentin, 4520:n gramman ja 24:n karaatin kultahippuni. Syntymäaika oli kymmenen jälkeen illalla, sen päivän 8. sektio ko. sairaalassa. Minulle raivattiin oma yhden hengen huone osastolta ja minun jälkeeni yksi joutui vauvoineen yöllä siirtymään toiselle paikkakunnalle. Oma huone oli enemmän kuin jees, kun sairaalassa jouduttiin vielä olemaan useita päiviä molempien tulehdusarvojen ollessa koholla, lisäksi tarkisteltiin maidon riittävyyttä. Pari päivää olin tavoittamattomissa ja en voinut itse kommentoida kellekään tapahtumia, koska olin kipupumpussa, eikä se sallinut kännykän päällä oloa. Kipulääkettä laskettiin kuitenkin melko nopeasti, aina kun kysyttiin, sanoin että määrää voi vähentää.

Yksi hienoimpia hetkiä oi, kun antibiootit tuotiin purkissa, ja sain kanyylin pois...

...ennen sitä kuitenkin sain nauttia kanyylista keskellä rannettani, kun opettelin vielä hoitamaan vauvaani ensimmäisiä päiviä. Kaiken lisäksi tuo vaaleanpunainen oli ISO, oli käsketty laittaa pienin mutta eipä se poika sitä ollut sitten huomioinut... Muuta paikkaa ei tuolle mun käsistäni enää löytynyt, toinen oli turvonnut perunaksi sen myötä, että virheellisesti laitettuna tiputti suoraan mun kudoksiin.

Sektiosta toivuin ilman juuri mitään kipuja. Lapsen syntymäaika oli 22.07 ja seuraavana päivänä nousin ylös. Rempseästi murretta puhuva kätilö sanoi, että "mitä enemmän kävelee, sen nopeammin toipuu". Näin se menikin. Pakotin itseni liikkeelle vaikka tuntui että vatsa repeää ja välillä vähän vihloi. Kotiin päästiin neljäntenä päivänä synnytyksestä, ja oltuamme kotona jokusen päivän lähdin jo ensimmäiselle, 20 minuutin vaunulenkillekin. Niin minä ajattelin, että onneksi toipuminen kaikesta sentään meni tosi hyvin. Kaikki raskauden aikana tulleet kilotkin jäivät synnärille :)

Ne kutsuivat letkukuningattareksi. Minä en tuntenut kipua, muistanut ulkoilman puutetta tai kovaa nälkääni. Sinä olit siinä, eikä millään muulla ollut enää väliä.

Niin parvet lentää etelään...

Voi kuinka on kuulas syksyinen ilma, kohta tie vie kohti pientä kaupunkijärveä ja ruokakauppaa. Nyt vielä hetki ruokalepoa, plus että tyttö saa purkaa energiaansa vielä entisestään mahta täynnä, jos sitten vaikka vaunuissa hetken nukuttaisi. Alkaa olla pienen tytön maailma vain joka suunnasta niin kiinnostava, että päiväunia ei ainakaan heti vaunuihin laskettua malta millään ottaa. Ja toisekseen me ollaan nyt pari kertaa käyty ruokkimassa oravia maapähkinöillä, mikä on maailman hauskinta puuhaa, ei niitä kikatuksia voi jättää väliin tylsien unien takia...

Niin on humpsahtanut taas päiviä, joiden myötä on tullut niin paljon uusia asioita. Ikää kun poksahti tytöllä 11 kk, samana päivänä hän otti ensimmäiset kunnon askeleensa (kokonaista seitsemän kahden töksähtävän sijasta). Vielä pääsee nopeammin karhunkävelyllä, mutta hyvin pelaa tasapaino tuon kulkemisen kanssa pystysuunnassakin. Nyt kun mietin, niin tuo tyttö on kyllä jotenkin niin hitaasti ja harkiten opetellut nämä uudet taidot, ettei meillä ole missään vaiheessa ollut semmoista hurjaa muksahtelunpelkovaihetta. Toivottavasti sama harkitsevaisuus säilyy hänellä myöhempäänkin ikään.

Puhetta tulee. Tavut vaihtuu melkein viikottain, joskus vain päivien välillä. ”Äiti” ja meidän koirien nimet kaikuvat usein, ”isiäkin” on monesti hoettu mutta se ei niin kauheasti jostain syystä ole käytössä. No, tyttö tietää kyllä kuka ”isi” on – menee ovelle vastaan kun todetaan että ”isi tuli” ja lähtee kurkkimaan kulman takaa, että joko se isi tulee ja leikkii mun kanssa hippaa. Lähtee sitten kikattaen karkuun tai painautuu nauraen äitiä vasten, jos sattuu olemaan lähellä :D On tämä melkoista, ainutlaatuista, elämän makuista elämää.

Pesän rakentaminen lapsen turvaksi pyörii mielessä päivittäin. Olisin täysin valmis lähtemään, jos lähteä pitäisi. Tai voisi. Tulin tänne väliaikaisesti opiskelemaan aikoinaan ja olen asunut täällä nyt yli kymmenen vuotta. Työsuhteita on kehkeytynyt monia, paljon palveluja, kavereita, monenlaisia tekemisen mahdollisuuksia... Silti ajattelen, ettei minulla ole täällä mitään, mikä minut täällä pitäisi. No, katsotaan mihin lähivuodet vievät. Rakennan elämääni lapsen näkökulmasta ja omaan lapsuuteni kokemuksia peilaten, lisäksi tunnen että viimeistään nyt olisi mahdollisuus lähteä tekemään sitä mitä oikeasti haluaa. Oma ala ei ole tuntunut omalta hetkeen, vaikka olen kai siinä työssä ihan hyvä. Paineet ovat kuitenkin lisääntyneet enkä ole oikein nauttinut työstäni, vaikka kaiken aikaa olenkin siinä pyrkinyt kehittymään. Olen isojen kysymysten äärellä, mutta niitä on turvallista miettiä täällä kotona lapsen kanssa ollessa. Haluan kuitenkin päätyä siihen, että me rakennetaan lopultakin meidän näköistä ja mukavaa elämää! Näihin tunnelmiin lopetan ja katoan kurremetsään. Tai täällä päin sanottakoon; ”metsikköön”.

Roinaa nurkissa

Meidän mummola muuttaa. Sen myötä meille muutti vanhoja legoja, kirjoja ja muuta sälää melkoinen määrä. Kaikki läpi käytynä, hyllyihin ja huoneisiin ahdettuna, voi taas huokasta. Onneksi vuosi sitten tuli vauva, ja siivosin meiltä aiemmin säkkitolkulla tavaraa roskiin ja kierrätykseen. Sen jälkeen sama on jatkunut. Meillä ei hamstrata, turhat pois. Toimii tosin minulla vähän paremmin kuin miehellä. Niin on taas pussillinen vauvanvaatetta omaan varastoon (kyllä, ajattelen ”että jos”) ja vähän isompi pussillinen pienelle serkulle, joka syntyi vajaa kuukausi sitten. Näemme ensimmäisen kerran ylihuomenna. Hauskaa.

Kirppispöytää pidin ekan kerran ikinä jokin aika sitten. Huimasti en rikastunut mutta yli puolet sain rahasta takaisin. Sen myötä löytyi laatikosta vanha joululahjalintukynttilä, jota olen haalinut. Nyt se muutti lyhtyyn parvekkeelle ja voin luvata, että jouluun mennessä se on viimeistään lentänyt muuttolintujen mukana. Hauska kaveri lasisessa pöntössään, mutta hei, suokoon valonsa meille ja that's it!

Tomaattia pukkaa partsilta pikkupakkasista huolimatta...

Nyt on monet kaverit syksyä kohden saaneet tai ovat saamassa vauvoja. Olen kutonut kaikille jotakin. Ai, eikö oman vauvan kanssa ehdi? Kyllä meillä vaan. Muille ja omalle. Ei ole sylitakiainen, kuin väsyneenä ja nälkäisenä, ja näihin tarpeisiin vastaamistahan ovat päivät jotka sujuvat oikein mainiosti, ovat sujuneet kohta 11 kuukautta! Olen pitänyt tärkeänä että lapsi oppii myös leikkimään itsekseen, ja nimenomaan oivaltamaan ja oppimaan sen myötä, etten minä tai joku muu ole heti tarjoamassa ratkaisuja asioihin. Toki niitä helmakausia on ja tulee varmaan vielä olemaankin, mutta en ole kyllä meidän pienen kohdalla niitä kokenut kovin vahvoiksi. Believe me, kyllä meillä tarjotaan syliäkin!

Junasukka on maailman paras vauvansukka

Omia kirppislöytöjä; kiva nuppipalapeli numeroiden opettelun merkeissä tulevaisuudessa

Kotikulman äidit kirppistelee ahkerasti somessa; minäkin sain tytölle ihanat talvikengät hyvin halvalla. Menee hetken. Ai että kun tyttö vihaa kenkiä jaloissaan! (Siis kaikkia kenkiä)

Huono äiti, hyvä äiti

Facebookissa eräs äitikollega avasi keskustelun kommenteille ”huonon äitiyden”-teeman alle. Tarkoitus oli tunnustaa huumori mukana pitäen, esim. käyttääkö joskus eineksiä kun ei jaksakaan laittaa ruokaa. Nautin kommenteista ja sen tiimoilta aloin miettimään omia hyvyyksiäni ja huonouksiani.

Nyt kun ollaan sillä kynnyksellä, että lapsi saa taas alkaa syödä enemmän ja erilaista, olen tosi tarkkana sokerista. En halua lapsen syövän esim. sokerijogurtteja ja 1-vuotissynttäriksi suunnittelen kakun, jota tyttö voi syödä, mutta ei mitään sokeripommia. Siltikään en aio pantata lapselta makeita, haluan vaan että tutustutaan ensin terveelliseen ja tavalliseen makeaan. Tiedän niin monta, jotka on heti tarjonneet kauhean sokeripitoisia ruokia ja sitten ei ole muu kelvannutkaan.

Enivei, meillä juodaan luomu täysmaitoa (koska se on meistä ainut kaupan litku joka on melko lähellä maitoa), käytetään paistamiseen useimmiten voita ja maustetaan suolalla, kai me voidaan tän myötä tosi huonosti. Näillä aion ajan myötä varmaan myös lapseni myrkyttää. Kaikkien syöpien uhalla aion myös joskus tarjota lapselleni eineksiä. En mä jaksa aina laittaa ruokaa ja lähden siitä ettei mun tarvikaan jaksaa. Sitä paitsi joskus on itekki pakko saada maksalaatikkoa rusinoilla tai pliisuja vaaleita karjalanpiirakoita. Lapsikin on ”totutettu” valmisruokiin, ja hyvin ne maistuvatkin, mutta pääasiassa olen koko ajan tehnyt ja teen lapsen ruoat itse. Kyllähän se nyt jo voi aika samoja vedellä mitä mekin, miinus suola.

Kestovaippailu ei meillä lähde, vaikka ajattelin sen olevan hyvä keino säästää rahaa. Nyt kun kuitenkin ollaan köyhyysrajan alapuolella. Mutta kun miestä ei nappaa, en jaksa yksin, enkä tiedä onko siinä järkeäkään. Jonkun kerran olen jotain vaippoja kokeilut ja that's it. Niitä varten ostin muuten hajutonta super-eko-multi-hyper-pesuainetta ja kai mä sen johki siivousrätteihin sit käytän. Mä meinaan tykkään, että puhdas pyykki tuoksuu jollekin, vaikka huuhteluaineita en varmasti käytä ikinä.

Ostan lapsen vaatteet kirpputorilta. En pelkästään ”uu siks et se on niin ekologista, trendikästä ja hippiä”, vaan koska minulla ei ole rahaa. Samasta syystä myin hiukan vaatteita kirpputorilla enkä lahjoittanut pakolaisille. (Oon niin huono ihminen.) Kirpputorilla shoppailu on mulle arkista ja rakasta monesta syystä muutenkin, ja on ihan kiva pukea lapsi erilaisiin vaatteisiin, kuin mitä kaupoista löytyy. Ja loppujen lopuksi varmasti aika vähän aikaa sitten ne on kaupan hyllyllä notkuneet, lapset niin kasvaa. Juuri Turun ja kotipaikkakunnan reissulta sain lapselle vaatetta ison muovikassillisen; täydennystä tän hetken kokoon ja seuraavastakin taitaa ns. ”perusmäärä” olla jo täynnä. Ihan siistiä ja hyvää vaatetta kyllä saa, ottaen huomioon että hinta on muutaman euron. Nukkaisia ja kulahtaneita vaatteita en osta ja nauran joka kerran niitä haalistuneita Me&I-rääsyjä, mistä vaan edelleen pyydetään vähintään 10 euroa koska merkki.

Saisin varmaan listattua tätä ”huonommuuttani” loputtomasti. Tän päivän äidin pitää olla ties vaikka mitä. Tuntuu, että hirveän pienistä asioista saa itselleen pahan mielen jos on vähänkään herkillä tai haavoittuvassa tilassa. Kaikki tässä maailmassa on yhtä kilpailua ja suorittamista toisinaan. Toivottavasti äitinä ei tarvitse kilpailla muusta, kuin lapsensa huomiosta ja yhdessä vietetystä ajasta. Joitakin päiviä sitten sain oman hippuni suusta ensi kerran kuulla olevani äiti. Olen saanut kuulla sen jälkeenkin, olen saanut myös hymyn ja kuolapusun samassa yhteydessä, eikä loppujen lopuksi millään muulla ole väliä.

Muutamia kuvia meidän elämästä sitten...

Parhaat päiväunet tässä ympäristössä

Mies kommentoi, että "mahtoiko tää kirpparilöytö olla vähän niinku äidille itelleen"...

                   

                                                         Turussa kyläilemässä                                                        

Äidin rakkain paikka, toivottavasti myöhemmin myös tyttären

Ja metsä suo antejaan!

Onnenkyyneleitä

Kesä alkaa olla ohi. Minulle syksyihmisenä lupaukset lämpimästä syksystä ovat hunajaa. Tai, kunhan ei ihan koko ajan sataisi. Syksy on aina jotenkin uuden alkua, vaikka se onkin kesän loppu. Syksyisin muistuu mieleen ala-asteen ensimmäiset luokat ja tunnelmat lomalta paluun jälkeen. Opiskelin kyläkoulussa, jossa oli aina kaksi luokka-astetta yhdessä ja siitä huolimatta oppilaita taisi olla yhteensä vain viitisentoista. Toisin sanoen oppimispuitteet olivat mitä mahtavimmat. Vanhemmiten sitä osaa arvostaa hirveästi, vaikka silloin ärsytti, kun kaikki tunsivat kaikki kautta koko koulun. Kun nyt en ole palaamassa kouluun, tekisi mieli muuten vaan ostaa uusi penaali ja väriliidut. Onneksi voin elää tällaisia juttuja tyttöni kautta, vuosien kuluessa yhä enemmän.

Vuosi on tähän asti ollut kyllä makein ikinä. Monia asioita on tullut tehtyä ja koettua ensimmäistä kertaaa. Moni asia on myös jäänyt kokematta, luulen että viimeiset kerrat monen osalta ovat myös menneet. Vanhat tutut jutut muuttavat muotoaan ja tuntuvat erilaisilta. Varmasti osin siksi, että roolini on niin eri kuin aiemmin. En voi enkä halua olla sama kuin ennen. Olen ollut nyt ensimmäisen vuoden vaimo. Ja myös äitikuukaudet lähentelevät kahtatoista. Tuntuu, että kaikki tämä on ollut yhtä kasvun kautta. Rakastan lausetta ”I need you to become me.” - tämän sanon lapselleni mutta myös miehelleni, vaikka yhteisiä vuosia on takana jo kymmenen.

Vietimme hääpäiväämme miehen kanssa kaksin, käytiin syömässä ja istuttiin iltaa ystävien kanssa ulkona ja sisällä baarissa. Livemusiikki oli tosi jees, ja meni niin sanoakseni vähän tunteisiin. Menneeltä kesältä on valitettavasti plakkarissa huonojakin uutisia, joiden käsittely on toistaiseksi ollut melko pintapuolista. Siltikin, kokonaisvaltainen ilta itkusta nauruun tuntui kuitenkin aivan täydelliseltä, kun astuin kotiovesta sisälle. Itku ei sitä pilannut, päinvastoin. On ihanaa, kun on sellaisia ystäviä, joiden aikana uskaltaa myös jollain lailla romahtaa, kun siltä tuntuu.

Ensimmäisen kerran kävin yöelämässä vauvan ollessa nelisen kuukautta vanha. Olin päättänyt en jo syksyllä, koska ajattelin että pitää opetella myös vauvasta irti. Silloin jännitti. Jännitti varmaan enemmän se oma meneminen ja oleminen pitkän tauon jälkeen, kuin se kuinka vauva pärjää hoidossa. Joitain kertoja sen jälkeen ollaan oltu pois kotoa ja hoitaminen on toistaiseksi sujunut niin, että hoitaja on tullut meille kotiin. Toistaiseksi hoitajina ovat olleet vain isovanhemmat. Ihan hyvin se on sujunut ja luotan kyllä hoitajiin kuin kallioon. Ja taitaa tuo pikkuinenkin niistä tykätä. Vaikka en millään lailla kärsi kotona olemisesta ja lapsen tarpeisiin vastaamisesta 24/7, kyllä sen huomaa kuinka aina tekee hyvää pieni irtiotto kaikesta arjesta.

Kotoa pois lähtemisen paras puoli on kuitenkin kotiin palaaminen. Ei ole aikaa hankkia tai sairastaa suuremmin krapulaa, kun pitää keskittyä olemaan niin onnellinen siitä mitä on. Nytkin olin vain niin iloinen siitä, kuinka on koti jossa odottaa nauravainen pieni ihme. Sekä tietysti nuo pyytettä minua palvovat karvaturrit, joista toinen pissaa eteisen iloissaan kun tulen kotiin. Ei se toki hurjan suloiselta tunnu ja toivon todella, että vanhetessaan tuo tyyppi elää vähän vähemmän tunteella, mutta jos annetaan sille anteeksi kun on porukan nuorin kuitenkin.

Pupuja!

Olen tehnyt joitain vuosia myyntiin pupuja, jotka kiikkuvat keinuissa joko istuen tai seisten. Ensimmäiset puput tein ihan askarteluvillasta, mutta sittemmin materiaali on muuttunut aitoon lampaanvillaan. Keinuja olen tehnyt petsatuista pajunoksan pätkistä ja milloin mistäkin kierrättäen vastaan tulleesta ”lautamateriaalista”. Pupuilla on ollut päällään joko kaulahuivia tai villapaitaa, joka on kudottu kasveilla värjätystä langasta. Aikojen alussa neulahuovutin palasia, jotka sopivat tarvitsemiini osiin. Nyttemmin huovutan ison levyn, josta leikkaan tukevilla pahvikaavoilla vakiintuneet, tarvitsemani osat. Osat olen ommellut kasaan yleensä käsin, raskaana ollessa ajan säästämiseksi kerran koneella...

Vauva-arjen keskellä on huovutuskone pukannut savua ja kädet kaivanneet terapeuttista näpertämistä. Olen saanut tehtyä pieniä juttuja, jotka arjen keskellä merkkaavat minulle maailmaa. Huovutukselle olen odotellut sopivaa aikaa ja nyt sen löysin. On taito tehdä asioita tehokkaasti siitä huolimatta, että tekeminen katkeaa vauvan mutustaessa koiran kuivamuonaa tai livahtaessa kylpyhuoneeseen levittelemään tavaroita, kun ovi unohtui auki.

Äitiyspakkauksen mukana tullut patja on oiva huovutusalusta. Sillä pystyy tekemään kerralla ison huopalevyn. Jos tulee äkkinäinen tilanne, se on helppo nostaa pois esim. olohuoneen pöydältä turvaan jonnekin korkeammalle. Huovutusneulaimet ovat kylläkin erilaisia; Novitan muovinen neulain ei tunnu uppoavan villan läpi patjaan samalla tavalla kuin puuvartinen, jonka ostin sen kauniin ulkonäön vuoksi. Joka tapauksessa kummallakin saa asian hoidettua kuten on tarkoitus. Tikutan villakasan hieman kokoon patjan päällä, puolta käännellen, niin että se jotenkuten muodostaa levyä. Tilkitsen kohtia joista valo kuultaa liikaa läpi. Lopuksi käyn palan molemmin puolin läpi Novitan oman huovutusalustan päällä; sen harjasten kanssa villasta saa tukevan otteen ja se huopuu tiiviimmin. Vielä heitän neulat nurkkaan ja märkähuovutan palan siistiksi tiskipöydällä kuplamuovin ja mäntysuovan avulla. Valmiit palat pesen villaohjelmalla pyykinpesukoneessa.

Pyykinpesukoneesta tulleisiin villalaattoihin piirrän pupun kaavat ja leikkaan osat irti. Tässä vaiheessa vielä tarkistan osien vahvuutta ja neulahuovutan niitä tarpeen vaatiessa vahvemmiksi. Putsausta, puunausta, pesua, lopulta palaset ovat valmiita ommeltaviksi. Suosin ehkä jatkossa kuitenkin käsin ompelemista koneen sijasta. En saa luotua itselleni rauhallista ompelunurkkausta ja toisaalta nyt juuri olisi vauva koneen johdoissa koko ajan kiinni. Käsin palasten kokoaminen on helposti keskeytettävää ja hiljaista puuhaa...

Siitä sitten vaan, pupu täyttäen vanulla ja villajätejämillä, osat kiinni, keinuun kiikkumaan.

Kohti syksyä... rakkaus.

Pitänee jotain tekstiä koittaa saada aikaiseksi, vaikka ­­­tämä nyt onkin vähän hankalaa... Nimittäin meidän perheen juniori, eli nyt viisi kuukautta vanha pystykorvaneitimme, päätti keskiaikamarkkinoiden aikana pureskella läppärini johdon hajalle. Jouduin ostamaan uuden, jonka tulo on kestänyt, koska sitä ei ollut verkkokaupan hyllyssä. Olen ollut vanhojen (hitaiden) varakoneiden ja kännykän varassa netin käytön suhteen, enkä ole ollut varma kestäisivätkö hermoni blogitekstin kirjoittamista näillä. Mutta pakko se nyt on. Ymmärrän toki koiravauvaa paremmin kuin hyvin; olihan se luvattoman tylsä rupeama kotona vailla ihmisten seuraa.

Elokuun loppuviikot olivat varsin kesäisiä, siinä oli kuumuutta riittämiin koko kesän edestä minun makuuni. Hankin pyörään lastenistuimen ja pikkuneidille kypärän – uusi harrastus on testattu ja hyväksi havaittu, mutta kunnolla en ole päässyt pyöräilyn makuun vielä. Nyt on ollut niin epävakaat ilmat, eikä lapsella vielä ole sadeviittaa. Vaikka hän nukahtikin ensimmäisen puolen tunnin kokeilun aikana, en silti ole varma nauttisiko hän pussissa matkustamisesta ihan vielä kuitenkaan.

Olen päässyt vähän kiinni käsitöiden makuun. Johtuu ehkä myös kotihoidontuelle putoamisesta ja sen myötä rahan tarpeen kasvusta, mutta tekeehän se hyvää mielelle ja sielullekin. Ehkä en voi tuntitolkulla intensiivisesti viettää enää jonkun työn parissa, mutta yllättävän paljon sitä saa päivän aikana tehtyä tärpästikkelivauvasta huolimatta. Katkonaisesti ehkä, mutta olen kehitellyt uusia toimintatapoja.  Jos haluan vauvan paikoilleen hetkeksi, laitan hänet vaikka vesiastian viereen luttaamaan. Siinä viihtyy! Vauva ei vielä kävele, mutta on tässä jo useita viikkoja ollut melkoista; hän liikkuu kuin rasvattu salama karhunkävelytyylillään minne vain. Ovet on opittu pitämään kiinni. Nousee seisomaan tukia vasten ja ottaa myös askelia. Eiköhän kohta pystyasennossa aleta heilua ilman sohvanreunaa tai lelukärryäkin.

Kohta se on vuodenpäivät tuon pienen ihanuuden kanssa kulmia katseltu. Muistoihin on tullut jo nyt paljon vuoden takaisia tapahtumia, joista osa saa edelleen pahan olon nousemaan ja sairaalan hajun nousemaan nenään. Pienet katkeruuden rippeet jäivät lähinnä neuvolaa kohtaan, tosin en tiedä olisivatko asiat menneet toisin jos olisin ollut raskaana talven yli, enkä kesällä sijaisten armoilla. Eikä nyt lapsen kanssa neuvolassa ja oman tädin kanssa asioidessa ole ollut mitään kurjaa.  No, ollutta ja mennyttä tietysti, mutta minulle tärkeä ja iso kokemus tuo raskausaika ja synnytys. Tulen sen jollain lailla muistamaan aina, vuosien saatossa toki eri tavoin. Olen ajatellut täällä jakaa jotakin siitä ajasta tulevien kuukausien aikana. Nyt nautin iltapalaa, kun laitoin lapsen hetkeksi torkahtamaan. Kahdeksaan ei oltaisi jaksettu samoilla silmillä millään; pienen oli pakko tapittaa hereillä pyöränistuimessa maisemia katsellen ja kotona vierasta viihdyttäen.

Suvaitsevaisuutta ja vihapuhetta

Äitiys on herkkä asia, ainakin minulle. Se on jokaisen oma ja itserakennettava, jokainen äiti tekee päätökset ja valinnat oman tahtonsa mukaan. Kuten ajattelen, aina jokin on jonkun toisen mielestä väärin, joten teen reilusti miten itse haluan.

Edellisessä kirjoituksessa kirjoitin melko suoraan ja jonkun mielestä ehkä rumastikin esim. synnytykseen liittyvistä asioista. Tämän suvaitsevaisuuden multihyperajan keskellä haluan kuitenkin todeta, että minua tuntematta on kyse huumorista ja kaikessa kirjoittamassani on kyse minusta. En siis todellakaan halua millään lailla arvostella vaihtoehtoja ja sitä kautta toisten valintoja, vaikka jonkun mielestä kirjoitustyylini kertoisi niin. Kyse enemmänkin siitä, että yritän olla hauska ja epäonnistun siinä pahemman kerran :D

Ei ole minulta pois jos joku haluaa synnyttää altaaseen, synnytyksessä mukana doula vai lapsen isä, tai tuleeko lapsi syntymään synnytyslaulun saattelemana. En välitä, syöttääkö joku lapselle pelkkää pilttiä, käyttääkö pelkästään luomupuuvillaisia vaatteita, ei jää hoitamaan lapsia kotiin vaan palaa töihin, tai imettää mukulaa viisvuotiaaks asti. Tarkoitan, että me kaikki äidit, me valitsemme itse. Minä en ehkä ymmärrä jotain asiaa, mutta jos se toiselle on tärkeä, olkoon niin.

Raskausaika on jaksamista, pärjäämistä, tarpomista läpi määrätyn ajan joka päättyy jollain arvioidulla ajalla. Sen ajan kukin etsii keinot selvitä miten parhaiten vaan pystyy. Kaikkien äitien tarkoitus kuitenkin varmaan yleensä on vauva-aikana tutustua lapseensa ja selviytyä itselle ja lapselle sopivammalla tavalla sekä lopulta kasvattaa lapsestaan jonkunmoinen pärjäävä kansalainen. Siihen nämä ”nippeliasiat” vaikuttavat ylen vähän.

Olen melkoisen väsynyt tähän suvaitsevaisuuden kulttuuriin, jonka tiimoilta minutkin on kerran leimattu rasistiksi enkä näin ollen enää halua keskustella aiheesta kamalasti. Suvaitsevaisuus on joskus melkoista suvaitsemattomuutta ja se on muuttunut aika putkinäköiseksi. Nytkin jotenkin jäi vaan kaihertamaan, että ”voi kun kukaan ei nyt eikä tulevaisuudessa loukkaantuisi tekstiini”. Niin, no, sitä ei varmaan voi estää. Joku vetää herneen nenään joka tapauksessa. Mutta se rasistiksi leimaaminen kolautti pahasti sen kerran. Minun unelmamaailmassani kuitenkin kaikki ovat ystäviä ja kunnioittavat toisiaan.

Sitku, mutku.

Kun olin raskaana, en voinut ymmärtää sitä, kun jotkut suunnittelivat synnytyksensä alusta loppuun tai loivat itselleen valmiita mielikuvia siitä, mitä vauva-arki on. Ei siinä mitään pahaa ole, että ennakoi ja varautuu. Mutta kun on kyse asiasta joka ei mene välttämättä kuten itse mielessään ajattelee, liian vahvasti ennakoiden voi sitten hormonihuuruissa sekin tuntua suurelta epäonnistumiselta, varsinkin se synnytys...

Mun oma asenne kaikkeen oli, että ”tulee mitä tulee, menee miten menee”. Jälkeenpäin ajatellen – herranen aika, jos olisinkin haaveillut esimerkiksi tietynlaisesta synnytyksestä, olisin varmaan potenut huonommuutta monta viikkoa sen jälkeen, mitä se oikeasti sitten oli! Mulle riitti ihan perustiedot ja omat olemassa olevat käsitykset siitä, miten lapsi yleensä syntyy ja mitä sen jälkeen tapahtuu. (Sen verran kuitenkin tiesin että se ei ole niinkuin leffoissa.) Me ei lähdetty synnytysvalmennuksiin eikä lopulta käyty edes sairaalassa tutustumassa (okei, meidän piti, mutta se jäi). Se meni niin että mä olin raskaana valtavan mahani, mutta suht vähäisten vaivojeni kanssa, ja mä odotin että mun lapsi syntyy ja saan sen syliini.

Mä en miettinyt minkä biisin haluan soivan kun ponnistan mun Erkki-Marjatan ehkä-jopa-siihen-vesialtaaseen siististi naama hiessä huutaen, ja isä leikkaa napanuoran polleana rinta rottingilla. En miettinyt vaihtoehtojen välillä, että haluanko sen epiduraalin vai vedettäskö luomuna entisajan sauna mielessä – eiku taisin ajatella että kaikki dropit vaan mitä saa, jos se kerran sattuu. En ajatellut että mun vauvalle ei saa missään nimessä antaa korviketta koska äidinmaito, ajattelin että pääasia että lapsi syö ja kasvaa. Varasin jonkun verran kestovaippoja, mutta ajattelin että käytän jos käytän, ei sen väliä jos niiden kanssa toimiminen tuntuukin hankalalta eikä jaksa paneutua vauva-arjen keskellä. Ajattelin, että olis kiva tehdä soseet itse mutta maailma ei kaadu jos joskus syökin valmista purkkiruokaa jos äiti ei jaksa kokata.

Toisten, jo synnyttäneiden äitien kokemuksia oli ihan kiva kuulla, mutta mua risoi kaikista eniten sellaiset asenteet, kun tultiin kysymään ”No mitä sä haluaisit tietää?” - viitaten nyt vaikka synnytystapahtumaan tai ”vikaan kolmannekseen”. Yhden äidin yksi synnytyskokemus kun ei kuitenkaan ole se kaikki fakta, miten se kaikki käy. En osannut tai halunnut kysyä, koska en uskonut siinä olevan sen enempää tärkeää tietoa minulle. Niinhän minulle sanottiin, että ”niin se synnytys sitten sujuu omalla painollaan” - sen lauseen muistan, koska mun kohdalla se ei sujunut eikä soljunut eteenpäin, vaikka kuinka yritettiin.

Meillä kaikki meni kuitenkin ihan mukavasti. Synnytyksen käynnistämisestä ei jäänyt hyvä fiilis, vaikka henkilökunta jättikin tyytyväiseksi. Pettymyksen ja huonon fiiliksen toivat kai lähinnä asiat jotka liittyvät minuun itseeni naisena, mutta myös jotkut hoitoon liittyvät asiat sekä muutama huonompi kokemus tietyistä kätilöistä. Kuitenkin toivuin sektiostani ihan huomaamatta ja kivuttomasti, lapseni oli ja on ollut täysin terve kohta yhdeksän kuukautta. Me ollaan käytetty kertakäyttövaippoja, pienimmät hankkimani kestovaipat myin ja annoin jo eteenpäin, mutta kestovaippailua kokeilin ja aion vielä tutustua siihen lisää. Osakestoillen jatkaa.

Hedelmäsoseet olen ostanut valmiina, vihannekset ja lihat olen soseuttanut pääosin itse – kaupan soseita on näistäkin syötetty välillä kokeilumielessä, että kylässä ja reissuilla päästään niiden kanssa jos ei aina ole mahdollisuutta omiin. Soseiden tekemistä en ole kokenut mitenkään yliraskaaksi. Ja meidän tyttö syö paljon, mitä vaan ja kiltisti, joten kaikki uppoaa. Imetys lähti sujumaan neljä tuntia sektion jälkeen ja on sujunut koko ajan hienosti. Vaikka asenteeni oli ns. ”avoin”, on imetyksestä tullut minulle tärkeä asia, neuvolan kannustuksen ja oman tsempin myötä tarkoitus on jatkaa sinne yhteen ikävuoteen asti. Vauva on syönyt korviketta(kin) minun poissaollessani sekä yhdessä vaiheessa roiman iltatankkauksen tueksi, mutta tämä ei ole ollut pois minun imetyksestäni.

Viittasin aiemmassa kirjoituksessani sitku-äiteihin. Ne on niitä, jotka kertovat mitä tapahtuu milloinkin. Sitä siinä kohtaa ja tota tossa, ja sen jälkeen tulee tää. No, näinpä. Mutta ne varmaan unohtaa, että kaikilla asiat ei mene samalla tavalla, kun nämä vauvat sattuvat olemaan ihmisyksilöitä, kuten me vanhemmatkin. Mulla ei ollut mainittavaa pahoinvointia raskausaikana ja pyöräilin viikolla 40+ kauppaan ilman sen kummempia ongelmia. Meidän vauva nauraa enemmän kuin itkee. Meillä on vauva aina nukkunut yönsä ja meidän freesiyttä ihailtiin silloin neuvolassakin, vastasyntyneen vanhempina. Kun meillä kotona opeteltiin vauvan kanssa toimimaan ensimmäisiä viikkoja, ei meillä ollut kaikki sekaisin – meillä laitettiin ruokaa, saunottiin ja pestiin hampaat ja pyykit sekä ulkoilutettiin koirat ihan niin kuin ennenkin. Meillä ei ole ollut mainittavia ”kolmen kuukauden- neljän kuukauden- puolen vuoden hulinoita” ja levottomia öitä. Vauvan hampaat on tähän asti tulleet myös ilman kuumetta, ripulia ja monen yön itkuputkia – ollaan huomattu esiin tulleet hampaat aina vahingossa. Me saatiin helppo vauva? Tosi monet sitku-äitien väittämät on tähän asti osoittautuneet ihan turhiksi, mutta ai että mä hykertelen kun mä tiedän että niitä riittää vielä moneksi vuodeksi, koska joku menee aina askeleen edellä.

Pienenä vapauttajana koko pienen urani äitinä olen myös ajatellut sitä faktaa, että ”toimin minä tässä kohdassa miten tahansa, se on jonkun mielestä väärin toimittu ja tämä pitäisi tehdä toisin”. Kyllä, vaativan suorituskeskeisen nyky-yhteiskunnan keskellä voisi ehkä enemmän rentoutua ja ajatella maalaisjärjellä, jopa huolehtiva ja suojeleva äiti-ihminenkin. Äitiys on jotain mikä tulee luonnostaan, mutta nykytiedon lisäämä tuska ja tutkimus lisäävät vettä myllyyn. En todellakaan siis halua vähätellä tietoa, sen avulla hoidamme lapsemme paremmin. Uskon silti kuitenkin, että pelkistäminen toimii äidinkin arjessa. Jos lapsen hampaat puhkeavat poikkeavassa järjestyksessä, ei tarvi välttämättä huolestua ja hakea vertaistukea keskustelupalstalta. Tarjoa lapselle pala omenaa ja katso kuinka hän hampaistaan nauttii.

Kun alkuun pääsee niin..

...tulihan se blogi sitten avattua.

Minusta tuli äiti marraskuussa 2014. Jo odotusaikana tuntuivat mieleni palaset loksahtelevan uusiin koloihin ja varsinkin nyt, kun tyttö on syntynyt ja hänen kanssaan on tullut elettyä täyttä elämää jo kohta yhdeksän kuukautta. Luoja, se aika tuntuu paljon pidemmältä. Ei siksi, että se olisi ollut pitkäveteistä, vaan siksi, että se on ollut Elämää isolla E:llä, jokaisesta aamusta iltaan ja joskus siinä välilläkin. En kaipaa mitään muuta, kuin tyttöni naurun (tai itkun) ja hetket hänen kanssaan, mutta haluaisin jakaa elämääni enemmän. Vauva-asiat ovat ja tulevat olemaan päällimmäisenä, mutta mielessäni pyörii toisinaan ihan muitakin, tavallisia asioita. Ja elämässäni tapahtuu.

Äitiyslomalaisena, ja ihan juuri kotihoidontukilaisena, tunnen jollain uudella ja erilaisella tavalla olevani yksinäinen. Minulla on aktiiviset sukulaiset, ystävät, lapsen kummit. Mieskin on kotona koko ajan, vaikka toki se ei työttömälle kaikin tavoin kivaa olekaan, vaikka saakin olla paljon lapsensa kanssa. En ole lähtenyt harrastamaan vauvan kanssa, koska näen sen ajankohtaisena sitten, kun hän ymmärtää muista lapsista enemmän ja seura tekee hänelle hyvää. Oma vähäinen kokemukseni mammakerhoista taas ei innosta hakeutumaan muiden äitien pariin. Ehkä siis myöhemmin, ehkä... Olen kokenut toimivana  ja täysin riittävänä vertaistukena netissä muiden marraskuisten äitien kanssa jaetut asiat, jo raskausajasta näihin päiviin.

Joka tapauksessa blogin avaaminen on pyörinyt mielessä, niinä hetkinä kun olen ajatellut jotain nasevaa arjen kiemuroiden keskellä ja pohtinut kenelle sen kertoisin. Some-maailmassa en ole tykännyt jakaa kaikkea, koska siellä on niin paljon "sitku-äitejä" (kyllä, tulen avaamaan käsitteen myöhemmin) ja toisaalta ajattelen, että en viitsi ihan kaikella ihan kaikkia häiritä. Tätä ei välttämättä lue eikä ala lukea kukaan, mutta voin elää mielikuvassa, että edes joku kuitenkin. Saanpahan purettua tuntojani ja pidettyä vähän päiväkirjaa.