Onnenkyyneleitä

Kesä alkaa olla ohi. Minulle syksyihmisenä lupaukset lämpimästä syksystä ovat hunajaa. Tai, kunhan ei ihan koko ajan sataisi. Syksy on aina jotenkin uuden alkua, vaikka se onkin kesän loppu. Syksyisin muistuu mieleen ala-asteen ensimmäiset luokat ja tunnelmat lomalta paluun jälkeen. Opiskelin kyläkoulussa, jossa oli aina kaksi luokka-astetta yhdessä ja siitä huolimatta oppilaita taisi olla yhteensä vain viitisentoista. Toisin sanoen oppimispuitteet olivat mitä mahtavimmat. Vanhemmiten sitä osaa arvostaa hirveästi, vaikka silloin ärsytti, kun kaikki tunsivat kaikki kautta koko koulun. Kun nyt en ole palaamassa kouluun, tekisi mieli muuten vaan ostaa uusi penaali ja väriliidut. Onneksi voin elää tällaisia juttuja tyttöni kautta, vuosien kuluessa yhä enemmän.

Vuosi on tähän asti ollut kyllä makein ikinä. Monia asioita on tullut tehtyä ja koettua ensimmäistä kertaaa. Moni asia on myös jäänyt kokematta, luulen että viimeiset kerrat monen osalta ovat myös menneet. Vanhat tutut jutut muuttavat muotoaan ja tuntuvat erilaisilta. Varmasti osin siksi, että roolini on niin eri kuin aiemmin. En voi enkä halua olla sama kuin ennen. Olen ollut nyt ensimmäisen vuoden vaimo. Ja myös äitikuukaudet lähentelevät kahtatoista. Tuntuu, että kaikki tämä on ollut yhtä kasvun kautta. Rakastan lausetta ”I need you to become me.” - tämän sanon lapselleni mutta myös miehelleni, vaikka yhteisiä vuosia on takana jo kymmenen.

Vietimme hääpäiväämme miehen kanssa kaksin, käytiin syömässä ja istuttiin iltaa ystävien kanssa ulkona ja sisällä baarissa. Livemusiikki oli tosi jees, ja meni niin sanoakseni vähän tunteisiin. Menneeltä kesältä on valitettavasti plakkarissa huonojakin uutisia, joiden käsittely on toistaiseksi ollut melko pintapuolista. Siltikin, kokonaisvaltainen ilta itkusta nauruun tuntui kuitenkin aivan täydelliseltä, kun astuin kotiovesta sisälle. Itku ei sitä pilannut, päinvastoin. On ihanaa, kun on sellaisia ystäviä, joiden aikana uskaltaa myös jollain lailla romahtaa, kun siltä tuntuu.

Ensimmäisen kerran kävin yöelämässä vauvan ollessa nelisen kuukautta vanha. Olin päättänyt en jo syksyllä, koska ajattelin että pitää opetella myös vauvasta irti. Silloin jännitti. Jännitti varmaan enemmän se oma meneminen ja oleminen pitkän tauon jälkeen, kuin se kuinka vauva pärjää hoidossa. Joitain kertoja sen jälkeen ollaan oltu pois kotoa ja hoitaminen on toistaiseksi sujunut niin, että hoitaja on tullut meille kotiin. Toistaiseksi hoitajina ovat olleet vain isovanhemmat. Ihan hyvin se on sujunut ja luotan kyllä hoitajiin kuin kallioon. Ja taitaa tuo pikkuinenkin niistä tykätä. Vaikka en millään lailla kärsi kotona olemisesta ja lapsen tarpeisiin vastaamisesta 24/7, kyllä sen huomaa kuinka aina tekee hyvää pieni irtiotto kaikesta arjesta.

Kotoa pois lähtemisen paras puoli on kuitenkin kotiin palaaminen. Ei ole aikaa hankkia tai sairastaa suuremmin krapulaa, kun pitää keskittyä olemaan niin onnellinen siitä mitä on. Nytkin olin vain niin iloinen siitä, kuinka on koti jossa odottaa nauravainen pieni ihme. Sekä tietysti nuo pyytettä minua palvovat karvaturrit, joista toinen pissaa eteisen iloissaan kun tulen kotiin. Ei se toki hurjan suloiselta tunnu ja toivon todella, että vanhetessaan tuo tyyppi elää vähän vähemmän tunteella, mutta jos annetaan sille anteeksi kun on porukan nuorin kuitenkin.