Pitänee jotain tekstiä koittaa saada aikaiseksi, vaikka tämä nyt onkin vähän hankalaa... Nimittäin meidän perheen juniori, eli nyt viisi kuukautta vanha pystykorvaneitimme, päätti keskiaikamarkkinoiden aikana pureskella läppärini johdon hajalle. Jouduin ostamaan uuden, jonka tulo on kestänyt, koska sitä ei ollut verkkokaupan hyllyssä. Olen ollut vanhojen (hitaiden) varakoneiden ja kännykän varassa netin käytön suhteen, enkä ole ollut varma kestäisivätkö hermoni blogitekstin kirjoittamista näillä. Mutta pakko se nyt on. Ymmärrän toki koiravauvaa paremmin kuin hyvin; olihan se luvattoman tylsä rupeama kotona vailla ihmisten seuraa.
Elokuun loppuviikot olivat varsin kesäisiä, siinä oli kuumuutta riittämiin koko kesän edestä minun makuuni. Hankin pyörään lastenistuimen ja pikkuneidille kypärän – uusi harrastus on testattu ja hyväksi havaittu, mutta kunnolla en ole päässyt pyöräilyn makuun vielä. Nyt on ollut niin epävakaat ilmat, eikä lapsella vielä ole sadeviittaa. Vaikka hän nukahtikin ensimmäisen puolen tunnin kokeilun aikana, en silti ole varma nauttisiko hän pussissa matkustamisesta ihan vielä kuitenkaan.
Olen päässyt vähän kiinni käsitöiden makuun. Johtuu ehkä myös kotihoidontuelle putoamisesta ja sen myötä rahan tarpeen kasvusta, mutta tekeehän se hyvää mielelle ja sielullekin. Ehkä en voi tuntitolkulla intensiivisesti viettää enää jonkun työn parissa, mutta yllättävän paljon sitä saa päivän aikana tehtyä tärpästikkelivauvasta huolimatta. Katkonaisesti ehkä, mutta olen kehitellyt uusia toimintatapoja. Jos haluan vauvan paikoilleen hetkeksi, laitan hänet vaikka vesiastian viereen luttaamaan. Siinä viihtyy! Vauva ei vielä kävele, mutta on tässä jo useita viikkoja ollut melkoista; hän liikkuu kuin rasvattu salama karhunkävelytyylillään minne vain. Ovet on opittu pitämään kiinni. Nousee seisomaan tukia vasten ja ottaa myös askelia. Eiköhän kohta pystyasennossa aleta heilua ilman sohvanreunaa tai lelukärryäkin.
Kohta se on vuodenpäivät tuon pienen ihanuuden kanssa kulmia katseltu. Muistoihin on tullut jo nyt paljon vuoden takaisia tapahtumia, joista osa saa edelleen pahan olon nousemaan ja sairaalan hajun nousemaan nenään. Pienet katkeruuden rippeet jäivät lähinnä neuvolaa kohtaan, tosin en tiedä olisivatko asiat menneet toisin jos olisin ollut raskaana talven yli, enkä kesällä sijaisten armoilla. Eikä nyt lapsen kanssa neuvolassa ja oman tädin kanssa asioidessa ole ollut mitään kurjaa. No, ollutta ja mennyttä tietysti, mutta minulle tärkeä ja iso kokemus tuo raskausaika ja synnytys. Tulen sen jollain lailla muistamaan aina, vuosien saatossa toki eri tavoin. Olen ajatellut täällä jakaa jotakin siitä ajasta tulevien kuukausien aikana. Nyt nautin iltapalaa, kun laitoin lapsen hetkeksi torkahtamaan. Kahdeksaan ei oltaisi jaksettu samoilla silmillä millään; pienen oli pakko tapittaa hereillä pyöränistuimessa maisemia katsellen ja kotona vierasta viihdyttäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti