Synnytyskertomus

Ajattelin odottaa tämän tekstin kanssa lapsen syntymäpäivään, sitten laskettuun aikaan, mutta nyt kun siihen viimevuotiseen laskettuun aikaan olisi viikko, ajattelin päästää tekstin ilmoille. Synnytyksestäni ja itsestäni siinä ei jäänyt hyvä maku, sairaalasta ja hoidosta siellä kyllä jäi. Pian synnytyksen jälkeen kirjoitin pitkän tekstin jolla prosessoin tapahtumia ja yritin ymmärtää, what the hell just happened.

Eli, vuosi sitten lasketun ajan tienoilla menin äitiyspolille yliaikakontrolliin ja minut otettiin suoraan sisään osastolle. Kohdunkaulaa ei ollut jäljellä, auki sentin verran. Muistan kuinka turhautti, kun jouduin aamusta jäämään osastolle eikä sen päivän aikana kuitenkaan vielä tehty yhtään mitään. Onneksi oli laukku pakattuna kotona, mies sen sitten kiikutti minullr ja niin toiveikkaasti siinä oltiin, että kenties jo huomenna näemme pienen rakkaamme.

Äitiyspolilla jo todettiin, että vauvan pää on niin alhaalla, että on ”plussan puolella” ja tällaisia harvoin tulee vastaan. ”Tämä lapsihan syntyy ihan justiin!” Ilostuin ja ajattelin kuinka makeeta olisi saada lapsi isänpäiväksi kotiin. Cytotec aloitettiin. Usko lääkkeen nopeaan tehoon oli valtava, varsinkin kun jokaikinen kaveri ja tutuntuttu kertoi kuinka vähintään ”tokasta murusta lähti”. Myöhemmin mietin kuinka peestä sekin tsemppi kavereilta oli, vaikka tottakai he yrittivät tukea ja tarkoittivat vain hyvää.

Mothership koko komeudessaan

Siinä isänpäivänä kuurin viimeisenä päivänä minulle laitettiin jo antibiootti tippumaan ja käskettiin soittaa tukihenkilöä paikalle. Vuorossa ollut kätilö oli jo edellisiltana ”lupaillut” minulle, että taitaa viedä minut synnytyssaliin ennen kuin vuoronsa päättyy. Vauva tosiaan oli todella alhaalla, ja auki oltiin kaksi senttiä. Kätilö halusi tutkia vielä, miehen istuessa samassa huoneessa. Minua vähän karmi sängyssä tutkiminen, koska olin huomannut että se oli kohdallani hankalampaa. Kohdunkaula oli minusta katsoen vasemmalla ja todella takana. Kätilö aloitti kuitenkin tutkimuksensa ja aiemmasta ilakoinnistaan poiketen huudahti, ettei tässä mitään synnytetäkään. Minua sattui aivan jumalattomasti, kun kätilö oikein runnoi kättään pidemmälle. Huusin kivusta, ja jälkeenpäin ajatellen TÄMÄ oli varmaan kaikista kivuliain kohta koko prosessissa... Annoin kätiön tutkia kuitenkin mutta hän lopetti, kun aloin hyperventiloida ja hengitystahti oli epätasainen. Lopulta vuosin siinä verta ja kätilö roiski vielä sitä teippeihin kanyylini viereen. Otteiden perusteella suosittelisin hänelle uraa eläinlääkärinä, mutta toisaalta vielä heikommin niin lyhyt ja pullesorminen nainen pärjäisi lehmien tutkimisessa.

No, ei se sitten vaan lähtenyt. Tunsin oloni vialliseksi. Seuraavana päivänä lähdin päiväksi kotilomalle, sain levättyä ja kerättyä uskoa siihen, että jaksan taas. Oma äitinikin tuli käymään, nautin saunasta, koirista ja miehen seurasta. Ja ruuasta. Aamulla palasin sairaalaan antibioottia saamaan ja vessakäynnillä huomasin limatulpan irronneen. Edistystä taas, ajattelin. Osastolle palattuani olin hyvillä mielin, kunnes lääkäri alkoi ehdottelemaan taas Cytotecia. Tutkimus kertoi että ei oltu edistytty. Sain ballongin aamupäivällä, kivut nousivat iltapäivällä, lähdin taas kotiin yöksi.

Aamulla palasin osastolle. Kävin antamassa virtsanäytteen ja huomasin kotona laittamaani siteeseen tulleen jotakin, minkä itse varmasti tiesin ja tunnistin lapsivedeksi. Hälytin kätilön katsomaan, hän totesi että ”eiköhän se ole sitä”. Myöhemmin lääkäri kuitenkin kielsi tämän, koska kalvorakkula oli ehjä. Ballonki oli irronnut kohdunsuulta ja avannut sen kolmeen senttiin. Taas vedin Cytotecia. Lapsivettä tihkui koko päivän. Ihmettelin toimintaa sen suhteen, koska se ihan selkeästi oli sitä itseään, mutta lääkärin sana piti. Itse hän ei kuitenkaan tullut tutkimaan. Minä tiesin, että koska olin streptokokkipositiivinen, pitäisi alkaa saada antibioottia heti kun lapsivettä alkoi mennä. Onneksi vuorossa oli ihana kätilö joka kävi hakemassa lääkäriltä ”joo”-vastauksen, voidakseen laittaa minulle antibioottia. Iltavuorolaiset kertoivat myöhemmin, että mulla oli tulehdusarvot koholla, tarvin toistakin antibioottia. Toista neljän ja toista kuuden tunnin välein, vuorokauden ympäri.

13.11. Antibioottia tippui, käyriä otettiin, läpi yön ja aamupäivän. Vauvan sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistukset olivat yön aikana kadonneet kokonaan. Kuitenkin nyt oli tarkoitus päästä synnytyssaliin oksitosiinitippaan ja olin helpottunut, koska synnytyssalista ei palattu ilman vauvaa. Kolme senttiä oli tilanne edelleen, ei edistystä. Söin aamupalan 8.30. Synnytyssalissa lääkäri kielsi syömisen ja juomisen, sain vain kostuttaa suuta vähän välillä. Nälkä unohtui supistusten voimistuessa. En pystynyt paljoa liikkumaan, koska olin yltä päältä letkuissa ja kiinni tippatelineessä. Ilokaasusta oli apua, kun sain hyvät ohjeet miten sitä kannattaa alkaa hengittää. Supistuksia tuli voimakkaina, mutta niitä ei tullut tarpeeksi usein ja tasaisesti. Kohtu oli kuulemma todennäköisesti väsynyt. Anturi, joka meni suoraan vauvan päähän, kertoi koko ajan vauvalla olevan kaiken hyvin. Muu minua ei kiinnostanutkaan. En voi sanoa, että supistukset olisivat yksittäin olleet kamalan ”kipeitä”. Kuvailisin ennemmin niin, että ne olivat ärsyttäviä, kun ne vain jatkuivat ja tulivat aina uudelleen. Vähän niinkuin tatuointia tehdessä – kun menee kauan aikaa. Tai kuin vanha kidutusmenetelmä. Aloin olla turta siihen kolotukseen, joten sain lopulta epiduraalin. Makailin kivuitta reilun tunnin.

Kohdunsuun tilannetta tarkisteltiin useaan otteeseen, viimeisen kerran, kun epiduraalin vaikutus alkoi hiljakseen kadota. Kätilö tutki ja hieman tuskastuneena hänkin parahti että ei, ei ole tapahtunut mitään. Auki kolme senttiä. Nyt olin loppu. Kuinka monta keinoa kokeiltu, kuinka monta turhaa tuntia? Hieman kiroten kysyin ”Kuinka kauan te vielä yritätte?” Kätilö totesi että ei enää yritetä, saan sektion. Tuuletin, ja lähdin vessaan. Mies oli käymässä alakerrassa ja kun hän tuli takaisin, tanssin poskivalssia tippatelineeni kanssa ja hihkuin, että mennään sektioon. Kätilö nauroi, että harvemmin näkee tällaista reaktiota, kun sektio joudutaan tekemään. Minulle se oli kaiken tuskailun lopetus. Kohta olisi vauva sylissä. En pelännyt kipuja siinä hetkessä tai jälkeenpäin.

Vauva huusi jo, kun hänen päänsä näkyi vatsasta, ja vauvakirjaan saatiinkin kirjoittaa lääkärin sanat ”Harvoin nää vatsassa jo tälleen huutaa”. Siinä oli tyttö, minun 46:n sentin, 4520:n gramman ja 24:n karaatin kultahippuni. Syntymäaika oli kymmenen jälkeen illalla, sen päivän 8. sektio ko. sairaalassa. Minulle raivattiin oma yhden hengen huone osastolta ja minun jälkeeni yksi joutui vauvoineen yöllä siirtymään toiselle paikkakunnalle. Oma huone oli enemmän kuin jees, kun sairaalassa jouduttiin vielä olemaan useita päiviä molempien tulehdusarvojen ollessa koholla, lisäksi tarkisteltiin maidon riittävyyttä. Pari päivää olin tavoittamattomissa ja en voinut itse kommentoida kellekään tapahtumia, koska olin kipupumpussa, eikä se sallinut kännykän päällä oloa. Kipulääkettä laskettiin kuitenkin melko nopeasti, aina kun kysyttiin, sanoin että määrää voi vähentää.

Yksi hienoimpia hetkiä oi, kun antibiootit tuotiin purkissa, ja sain kanyylin pois...

...ennen sitä kuitenkin sain nauttia kanyylista keskellä rannettani, kun opettelin vielä hoitamaan vauvaani ensimmäisiä päiviä. Kaiken lisäksi tuo vaaleanpunainen oli ISO, oli käsketty laittaa pienin mutta eipä se poika sitä ollut sitten huomioinut... Muuta paikkaa ei tuolle mun käsistäni enää löytynyt, toinen oli turvonnut perunaksi sen myötä, että virheellisesti laitettuna tiputti suoraan mun kudoksiin.

Sektiosta toivuin ilman juuri mitään kipuja. Lapsen syntymäaika oli 22.07 ja seuraavana päivänä nousin ylös. Rempseästi murretta puhuva kätilö sanoi, että "mitä enemmän kävelee, sen nopeammin toipuu". Näin se menikin. Pakotin itseni liikkeelle vaikka tuntui että vatsa repeää ja välillä vähän vihloi. Kotiin päästiin neljäntenä päivänä synnytyksestä, ja oltuamme kotona jokusen päivän lähdin jo ensimmäiselle, 20 minuutin vaunulenkillekin. Niin minä ajattelin, että onneksi toipuminen kaikesta sentään meni tosi hyvin. Kaikki raskauden aikana tulleet kilotkin jäivät synnärille :)

Ne kutsuivat letkukuningattareksi. Minä en tuntenut kipua, muistanut ulkoilman puutetta tai kovaa nälkääni. Sinä olit siinä, eikä millään muulla ollut enää väliä.

Niin parvet lentää etelään...

Voi kuinka on kuulas syksyinen ilma, kohta tie vie kohti pientä kaupunkijärveä ja ruokakauppaa. Nyt vielä hetki ruokalepoa, plus että tyttö saa purkaa energiaansa vielä entisestään mahta täynnä, jos sitten vaikka vaunuissa hetken nukuttaisi. Alkaa olla pienen tytön maailma vain joka suunnasta niin kiinnostava, että päiväunia ei ainakaan heti vaunuihin laskettua malta millään ottaa. Ja toisekseen me ollaan nyt pari kertaa käyty ruokkimassa oravia maapähkinöillä, mikä on maailman hauskinta puuhaa, ei niitä kikatuksia voi jättää väliin tylsien unien takia...

Niin on humpsahtanut taas päiviä, joiden myötä on tullut niin paljon uusia asioita. Ikää kun poksahti tytöllä 11 kk, samana päivänä hän otti ensimmäiset kunnon askeleensa (kokonaista seitsemän kahden töksähtävän sijasta). Vielä pääsee nopeammin karhunkävelyllä, mutta hyvin pelaa tasapaino tuon kulkemisen kanssa pystysuunnassakin. Nyt kun mietin, niin tuo tyttö on kyllä jotenkin niin hitaasti ja harkiten opetellut nämä uudet taidot, ettei meillä ole missään vaiheessa ollut semmoista hurjaa muksahtelunpelkovaihetta. Toivottavasti sama harkitsevaisuus säilyy hänellä myöhempäänkin ikään.

Puhetta tulee. Tavut vaihtuu melkein viikottain, joskus vain päivien välillä. ”Äiti” ja meidän koirien nimet kaikuvat usein, ”isiäkin” on monesti hoettu mutta se ei niin kauheasti jostain syystä ole käytössä. No, tyttö tietää kyllä kuka ”isi” on – menee ovelle vastaan kun todetaan että ”isi tuli” ja lähtee kurkkimaan kulman takaa, että joko se isi tulee ja leikkii mun kanssa hippaa. Lähtee sitten kikattaen karkuun tai painautuu nauraen äitiä vasten, jos sattuu olemaan lähellä :D On tämä melkoista, ainutlaatuista, elämän makuista elämää.

Pesän rakentaminen lapsen turvaksi pyörii mielessä päivittäin. Olisin täysin valmis lähtemään, jos lähteä pitäisi. Tai voisi. Tulin tänne väliaikaisesti opiskelemaan aikoinaan ja olen asunut täällä nyt yli kymmenen vuotta. Työsuhteita on kehkeytynyt monia, paljon palveluja, kavereita, monenlaisia tekemisen mahdollisuuksia... Silti ajattelen, ettei minulla ole täällä mitään, mikä minut täällä pitäisi. No, katsotaan mihin lähivuodet vievät. Rakennan elämääni lapsen näkökulmasta ja omaan lapsuuteni kokemuksia peilaten, lisäksi tunnen että viimeistään nyt olisi mahdollisuus lähteä tekemään sitä mitä oikeasti haluaa. Oma ala ei ole tuntunut omalta hetkeen, vaikka olen kai siinä työssä ihan hyvä. Paineet ovat kuitenkin lisääntyneet enkä ole oikein nauttinut työstäni, vaikka kaiken aikaa olenkin siinä pyrkinyt kehittymään. Olen isojen kysymysten äärellä, mutta niitä on turvallista miettiä täällä kotona lapsen kanssa ollessa. Haluan kuitenkin päätyä siihen, että me rakennetaan lopultakin meidän näköistä ja mukavaa elämää! Näihin tunnelmiin lopetan ja katoan kurremetsään. Tai täällä päin sanottakoon; ”metsikköön”.

Roinaa nurkissa

Meidän mummola muuttaa. Sen myötä meille muutti vanhoja legoja, kirjoja ja muuta sälää melkoinen määrä. Kaikki läpi käytynä, hyllyihin ja huoneisiin ahdettuna, voi taas huokasta. Onneksi vuosi sitten tuli vauva, ja siivosin meiltä aiemmin säkkitolkulla tavaraa roskiin ja kierrätykseen. Sen jälkeen sama on jatkunut. Meillä ei hamstrata, turhat pois. Toimii tosin minulla vähän paremmin kuin miehellä. Niin on taas pussillinen vauvanvaatetta omaan varastoon (kyllä, ajattelen ”että jos”) ja vähän isompi pussillinen pienelle serkulle, joka syntyi vajaa kuukausi sitten. Näemme ensimmäisen kerran ylihuomenna. Hauskaa.

Kirppispöytää pidin ekan kerran ikinä jokin aika sitten. Huimasti en rikastunut mutta yli puolet sain rahasta takaisin. Sen myötä löytyi laatikosta vanha joululahjalintukynttilä, jota olen haalinut. Nyt se muutti lyhtyyn parvekkeelle ja voin luvata, että jouluun mennessä se on viimeistään lentänyt muuttolintujen mukana. Hauska kaveri lasisessa pöntössään, mutta hei, suokoon valonsa meille ja that's it!

Tomaattia pukkaa partsilta pikkupakkasista huolimatta...

Nyt on monet kaverit syksyä kohden saaneet tai ovat saamassa vauvoja. Olen kutonut kaikille jotakin. Ai, eikö oman vauvan kanssa ehdi? Kyllä meillä vaan. Muille ja omalle. Ei ole sylitakiainen, kuin väsyneenä ja nälkäisenä, ja näihin tarpeisiin vastaamistahan ovat päivät jotka sujuvat oikein mainiosti, ovat sujuneet kohta 11 kuukautta! Olen pitänyt tärkeänä että lapsi oppii myös leikkimään itsekseen, ja nimenomaan oivaltamaan ja oppimaan sen myötä, etten minä tai joku muu ole heti tarjoamassa ratkaisuja asioihin. Toki niitä helmakausia on ja tulee varmaan vielä olemaankin, mutta en ole kyllä meidän pienen kohdalla niitä kokenut kovin vahvoiksi. Believe me, kyllä meillä tarjotaan syliäkin!

Junasukka on maailman paras vauvansukka

Omia kirppislöytöjä; kiva nuppipalapeli numeroiden opettelun merkeissä tulevaisuudessa

Kotikulman äidit kirppistelee ahkerasti somessa; minäkin sain tytölle ihanat talvikengät hyvin halvalla. Menee hetken. Ai että kun tyttö vihaa kenkiä jaloissaan! (Siis kaikkia kenkiä)