Huono äiti, hyvä äiti

Facebookissa eräs äitikollega avasi keskustelun kommenteille ”huonon äitiyden”-teeman alle. Tarkoitus oli tunnustaa huumori mukana pitäen, esim. käyttääkö joskus eineksiä kun ei jaksakaan laittaa ruokaa. Nautin kommenteista ja sen tiimoilta aloin miettimään omia hyvyyksiäni ja huonouksiani.

Nyt kun ollaan sillä kynnyksellä, että lapsi saa taas alkaa syödä enemmän ja erilaista, olen tosi tarkkana sokerista. En halua lapsen syövän esim. sokerijogurtteja ja 1-vuotissynttäriksi suunnittelen kakun, jota tyttö voi syödä, mutta ei mitään sokeripommia. Siltikään en aio pantata lapselta makeita, haluan vaan että tutustutaan ensin terveelliseen ja tavalliseen makeaan. Tiedän niin monta, jotka on heti tarjonneet kauhean sokeripitoisia ruokia ja sitten ei ole muu kelvannutkaan.

Enivei, meillä juodaan luomu täysmaitoa (koska se on meistä ainut kaupan litku joka on melko lähellä maitoa), käytetään paistamiseen useimmiten voita ja maustetaan suolalla, kai me voidaan tän myötä tosi huonosti. Näillä aion ajan myötä varmaan myös lapseni myrkyttää. Kaikkien syöpien uhalla aion myös joskus tarjota lapselleni eineksiä. En mä jaksa aina laittaa ruokaa ja lähden siitä ettei mun tarvikaan jaksaa. Sitä paitsi joskus on itekki pakko saada maksalaatikkoa rusinoilla tai pliisuja vaaleita karjalanpiirakoita. Lapsikin on ”totutettu” valmisruokiin, ja hyvin ne maistuvatkin, mutta pääasiassa olen koko ajan tehnyt ja teen lapsen ruoat itse. Kyllähän se nyt jo voi aika samoja vedellä mitä mekin, miinus suola.

Kestovaippailu ei meillä lähde, vaikka ajattelin sen olevan hyvä keino säästää rahaa. Nyt kun kuitenkin ollaan köyhyysrajan alapuolella. Mutta kun miestä ei nappaa, en jaksa yksin, enkä tiedä onko siinä järkeäkään. Jonkun kerran olen jotain vaippoja kokeilut ja that's it. Niitä varten ostin muuten hajutonta super-eko-multi-hyper-pesuainetta ja kai mä sen johki siivousrätteihin sit käytän. Mä meinaan tykkään, että puhdas pyykki tuoksuu jollekin, vaikka huuhteluaineita en varmasti käytä ikinä.

Ostan lapsen vaatteet kirpputorilta. En pelkästään ”uu siks et se on niin ekologista, trendikästä ja hippiä”, vaan koska minulla ei ole rahaa. Samasta syystä myin hiukan vaatteita kirpputorilla enkä lahjoittanut pakolaisille. (Oon niin huono ihminen.) Kirpputorilla shoppailu on mulle arkista ja rakasta monesta syystä muutenkin, ja on ihan kiva pukea lapsi erilaisiin vaatteisiin, kuin mitä kaupoista löytyy. Ja loppujen lopuksi varmasti aika vähän aikaa sitten ne on kaupan hyllyllä notkuneet, lapset niin kasvaa. Juuri Turun ja kotipaikkakunnan reissulta sain lapselle vaatetta ison muovikassillisen; täydennystä tän hetken kokoon ja seuraavastakin taitaa ns. ”perusmäärä” olla jo täynnä. Ihan siistiä ja hyvää vaatetta kyllä saa, ottaen huomioon että hinta on muutaman euron. Nukkaisia ja kulahtaneita vaatteita en osta ja nauran joka kerran niitä haalistuneita Me&I-rääsyjä, mistä vaan edelleen pyydetään vähintään 10 euroa koska merkki.

Saisin varmaan listattua tätä ”huonommuuttani” loputtomasti. Tän päivän äidin pitää olla ties vaikka mitä. Tuntuu, että hirveän pienistä asioista saa itselleen pahan mielen jos on vähänkään herkillä tai haavoittuvassa tilassa. Kaikki tässä maailmassa on yhtä kilpailua ja suorittamista toisinaan. Toivottavasti äitinä ei tarvitse kilpailla muusta, kuin lapsensa huomiosta ja yhdessä vietetystä ajasta. Joitakin päiviä sitten sain oman hippuni suusta ensi kerran kuulla olevani äiti. Olen saanut kuulla sen jälkeenkin, olen saanut myös hymyn ja kuolapusun samassa yhteydessä, eikä loppujen lopuksi millään muulla ole väliä.

Muutamia kuvia meidän elämästä sitten...

Parhaat päiväunet tässä ympäristössä

Mies kommentoi, että "mahtoiko tää kirpparilöytö olla vähän niinku äidille itelleen"...

                   

                                                         Turussa kyläilemässä                                                        

Äidin rakkain paikka, toivottavasti myöhemmin myös tyttären

Ja metsä suo antejaan!

Onnenkyyneleitä

Kesä alkaa olla ohi. Minulle syksyihmisenä lupaukset lämpimästä syksystä ovat hunajaa. Tai, kunhan ei ihan koko ajan sataisi. Syksy on aina jotenkin uuden alkua, vaikka se onkin kesän loppu. Syksyisin muistuu mieleen ala-asteen ensimmäiset luokat ja tunnelmat lomalta paluun jälkeen. Opiskelin kyläkoulussa, jossa oli aina kaksi luokka-astetta yhdessä ja siitä huolimatta oppilaita taisi olla yhteensä vain viitisentoista. Toisin sanoen oppimispuitteet olivat mitä mahtavimmat. Vanhemmiten sitä osaa arvostaa hirveästi, vaikka silloin ärsytti, kun kaikki tunsivat kaikki kautta koko koulun. Kun nyt en ole palaamassa kouluun, tekisi mieli muuten vaan ostaa uusi penaali ja väriliidut. Onneksi voin elää tällaisia juttuja tyttöni kautta, vuosien kuluessa yhä enemmän.

Vuosi on tähän asti ollut kyllä makein ikinä. Monia asioita on tullut tehtyä ja koettua ensimmäistä kertaaa. Moni asia on myös jäänyt kokematta, luulen että viimeiset kerrat monen osalta ovat myös menneet. Vanhat tutut jutut muuttavat muotoaan ja tuntuvat erilaisilta. Varmasti osin siksi, että roolini on niin eri kuin aiemmin. En voi enkä halua olla sama kuin ennen. Olen ollut nyt ensimmäisen vuoden vaimo. Ja myös äitikuukaudet lähentelevät kahtatoista. Tuntuu, että kaikki tämä on ollut yhtä kasvun kautta. Rakastan lausetta ”I need you to become me.” - tämän sanon lapselleni mutta myös miehelleni, vaikka yhteisiä vuosia on takana jo kymmenen.

Vietimme hääpäiväämme miehen kanssa kaksin, käytiin syömässä ja istuttiin iltaa ystävien kanssa ulkona ja sisällä baarissa. Livemusiikki oli tosi jees, ja meni niin sanoakseni vähän tunteisiin. Menneeltä kesältä on valitettavasti plakkarissa huonojakin uutisia, joiden käsittely on toistaiseksi ollut melko pintapuolista. Siltikin, kokonaisvaltainen ilta itkusta nauruun tuntui kuitenkin aivan täydelliseltä, kun astuin kotiovesta sisälle. Itku ei sitä pilannut, päinvastoin. On ihanaa, kun on sellaisia ystäviä, joiden aikana uskaltaa myös jollain lailla romahtaa, kun siltä tuntuu.

Ensimmäisen kerran kävin yöelämässä vauvan ollessa nelisen kuukautta vanha. Olin päättänyt en jo syksyllä, koska ajattelin että pitää opetella myös vauvasta irti. Silloin jännitti. Jännitti varmaan enemmän se oma meneminen ja oleminen pitkän tauon jälkeen, kuin se kuinka vauva pärjää hoidossa. Joitain kertoja sen jälkeen ollaan oltu pois kotoa ja hoitaminen on toistaiseksi sujunut niin, että hoitaja on tullut meille kotiin. Toistaiseksi hoitajina ovat olleet vain isovanhemmat. Ihan hyvin se on sujunut ja luotan kyllä hoitajiin kuin kallioon. Ja taitaa tuo pikkuinenkin niistä tykätä. Vaikka en millään lailla kärsi kotona olemisesta ja lapsen tarpeisiin vastaamisesta 24/7, kyllä sen huomaa kuinka aina tekee hyvää pieni irtiotto kaikesta arjesta.

Kotoa pois lähtemisen paras puoli on kuitenkin kotiin palaaminen. Ei ole aikaa hankkia tai sairastaa suuremmin krapulaa, kun pitää keskittyä olemaan niin onnellinen siitä mitä on. Nytkin olin vain niin iloinen siitä, kuinka on koti jossa odottaa nauravainen pieni ihme. Sekä tietysti nuo pyytettä minua palvovat karvaturrit, joista toinen pissaa eteisen iloissaan kun tulen kotiin. Ei se toki hurjan suloiselta tunnu ja toivon todella, että vanhetessaan tuo tyyppi elää vähän vähemmän tunteella, mutta jos annetaan sille anteeksi kun on porukan nuorin kuitenkin.

Pupuja!

Olen tehnyt joitain vuosia myyntiin pupuja, jotka kiikkuvat keinuissa joko istuen tai seisten. Ensimmäiset puput tein ihan askarteluvillasta, mutta sittemmin materiaali on muuttunut aitoon lampaanvillaan. Keinuja olen tehnyt petsatuista pajunoksan pätkistä ja milloin mistäkin kierrättäen vastaan tulleesta ”lautamateriaalista”. Pupuilla on ollut päällään joko kaulahuivia tai villapaitaa, joka on kudottu kasveilla värjätystä langasta. Aikojen alussa neulahuovutin palasia, jotka sopivat tarvitsemiini osiin. Nyttemmin huovutan ison levyn, josta leikkaan tukevilla pahvikaavoilla vakiintuneet, tarvitsemani osat. Osat olen ommellut kasaan yleensä käsin, raskaana ollessa ajan säästämiseksi kerran koneella...

Vauva-arjen keskellä on huovutuskone pukannut savua ja kädet kaivanneet terapeuttista näpertämistä. Olen saanut tehtyä pieniä juttuja, jotka arjen keskellä merkkaavat minulle maailmaa. Huovutukselle olen odotellut sopivaa aikaa ja nyt sen löysin. On taito tehdä asioita tehokkaasti siitä huolimatta, että tekeminen katkeaa vauvan mutustaessa koiran kuivamuonaa tai livahtaessa kylpyhuoneeseen levittelemään tavaroita, kun ovi unohtui auki.

Äitiyspakkauksen mukana tullut patja on oiva huovutusalusta. Sillä pystyy tekemään kerralla ison huopalevyn. Jos tulee äkkinäinen tilanne, se on helppo nostaa pois esim. olohuoneen pöydältä turvaan jonnekin korkeammalle. Huovutusneulaimet ovat kylläkin erilaisia; Novitan muovinen neulain ei tunnu uppoavan villan läpi patjaan samalla tavalla kuin puuvartinen, jonka ostin sen kauniin ulkonäön vuoksi. Joka tapauksessa kummallakin saa asian hoidettua kuten on tarkoitus. Tikutan villakasan hieman kokoon patjan päällä, puolta käännellen, niin että se jotenkuten muodostaa levyä. Tilkitsen kohtia joista valo kuultaa liikaa läpi. Lopuksi käyn palan molemmin puolin läpi Novitan oman huovutusalustan päällä; sen harjasten kanssa villasta saa tukevan otteen ja se huopuu tiiviimmin. Vielä heitän neulat nurkkaan ja märkähuovutan palan siistiksi tiskipöydällä kuplamuovin ja mäntysuovan avulla. Valmiit palat pesen villaohjelmalla pyykinpesukoneessa.

Pyykinpesukoneesta tulleisiin villalaattoihin piirrän pupun kaavat ja leikkaan osat irti. Tässä vaiheessa vielä tarkistan osien vahvuutta ja neulahuovutan niitä tarpeen vaatiessa vahvemmiksi. Putsausta, puunausta, pesua, lopulta palaset ovat valmiita ommeltaviksi. Suosin ehkä jatkossa kuitenkin käsin ompelemista koneen sijasta. En saa luotua itselleni rauhallista ompelunurkkausta ja toisaalta nyt juuri olisi vauva koneen johdoissa koko ajan kiinni. Käsin palasten kokoaminen on helposti keskeytettävää ja hiljaista puuhaa...

Siitä sitten vaan, pupu täyttäen vanulla ja villajätejämillä, osat kiinni, keinuun kiikkumaan.

Kohti syksyä... rakkaus.

Pitänee jotain tekstiä koittaa saada aikaiseksi, vaikka ­­­tämä nyt onkin vähän hankalaa... Nimittäin meidän perheen juniori, eli nyt viisi kuukautta vanha pystykorvaneitimme, päätti keskiaikamarkkinoiden aikana pureskella läppärini johdon hajalle. Jouduin ostamaan uuden, jonka tulo on kestänyt, koska sitä ei ollut verkkokaupan hyllyssä. Olen ollut vanhojen (hitaiden) varakoneiden ja kännykän varassa netin käytön suhteen, enkä ole ollut varma kestäisivätkö hermoni blogitekstin kirjoittamista näillä. Mutta pakko se nyt on. Ymmärrän toki koiravauvaa paremmin kuin hyvin; olihan se luvattoman tylsä rupeama kotona vailla ihmisten seuraa.

Elokuun loppuviikot olivat varsin kesäisiä, siinä oli kuumuutta riittämiin koko kesän edestä minun makuuni. Hankin pyörään lastenistuimen ja pikkuneidille kypärän – uusi harrastus on testattu ja hyväksi havaittu, mutta kunnolla en ole päässyt pyöräilyn makuun vielä. Nyt on ollut niin epävakaat ilmat, eikä lapsella vielä ole sadeviittaa. Vaikka hän nukahtikin ensimmäisen puolen tunnin kokeilun aikana, en silti ole varma nauttisiko hän pussissa matkustamisesta ihan vielä kuitenkaan.

Olen päässyt vähän kiinni käsitöiden makuun. Johtuu ehkä myös kotihoidontuelle putoamisesta ja sen myötä rahan tarpeen kasvusta, mutta tekeehän se hyvää mielelle ja sielullekin. Ehkä en voi tuntitolkulla intensiivisesti viettää enää jonkun työn parissa, mutta yllättävän paljon sitä saa päivän aikana tehtyä tärpästikkelivauvasta huolimatta. Katkonaisesti ehkä, mutta olen kehitellyt uusia toimintatapoja.  Jos haluan vauvan paikoilleen hetkeksi, laitan hänet vaikka vesiastian viereen luttaamaan. Siinä viihtyy! Vauva ei vielä kävele, mutta on tässä jo useita viikkoja ollut melkoista; hän liikkuu kuin rasvattu salama karhunkävelytyylillään minne vain. Ovet on opittu pitämään kiinni. Nousee seisomaan tukia vasten ja ottaa myös askelia. Eiköhän kohta pystyasennossa aleta heilua ilman sohvanreunaa tai lelukärryäkin.

Kohta se on vuodenpäivät tuon pienen ihanuuden kanssa kulmia katseltu. Muistoihin on tullut jo nyt paljon vuoden takaisia tapahtumia, joista osa saa edelleen pahan olon nousemaan ja sairaalan hajun nousemaan nenään. Pienet katkeruuden rippeet jäivät lähinnä neuvolaa kohtaan, tosin en tiedä olisivatko asiat menneet toisin jos olisin ollut raskaana talven yli, enkä kesällä sijaisten armoilla. Eikä nyt lapsen kanssa neuvolassa ja oman tädin kanssa asioidessa ole ollut mitään kurjaa.  No, ollutta ja mennyttä tietysti, mutta minulle tärkeä ja iso kokemus tuo raskausaika ja synnytys. Tulen sen jollain lailla muistamaan aina, vuosien saatossa toki eri tavoin. Olen ajatellut täällä jakaa jotakin siitä ajasta tulevien kuukausien aikana. Nyt nautin iltapalaa, kun laitoin lapsen hetkeksi torkahtamaan. Kahdeksaan ei oltaisi jaksettu samoilla silmillä millään; pienen oli pakko tapittaa hereillä pyöränistuimessa maisemia katsellen ja kotona vierasta viihdyttäen.