lauantai 12. maaliskuuta 2016

Nukkekoti

Olen jo hetken haavaillut nukkekodin tuunaamisesta. Ensin etsiskelin jonkinlaista pientä kaappia, johon nukkekodin olisi voinut rakentaa. Kaikki maksoi kuitenkin aivan liikaa, eikä oikein sopivia tullut vastaan. Unohdin koko projektin hetkeksi - aikaahan tässä on, ei tuo pieni ihan vielä nukkekotileikkien päälle ymmärräkään. Sitten tuli vastaan kirpputorilla vaaleanpunainen kermakakku, hinta 20 euroa. Ulkonäkö ei sellaisenaan miellyttänyt, se oli selvä, mutta ajatus tuunaamisesta kuitenkin oli päällimmäisenä joten kohde oli enemmän kuin sopiva. Oli vielä ihan vankkarakenteinen talo. Mukaanhan se lähti.


Mielikuva oli punaisesta talosta ja mustasta katosta. Tutustuin nukkekotinettikauppoihin, seinä- ja kattotarroihin, mutten löytänyt mitään sopivaa. Netti on täynnä ideoita, joten katon materiaaliksi valikoitui vesihiomapaperi, jota ostin kahdeksan arkkia. Ensin meinasin, että maalaan talon akryylimaalilla ja lakkaan sen. Onneksi meidän kaupoista ei kuitenkaan löytynyt akryylimaalia. Ostin ihan huonekalumaalia kaksi pientä purkkia, punaisen ja mustan. Mustalla siistin katon reunoista piiloon possunpunaiset pielet ja muuten talo sai punaisen värin kauttaaltaan. Valkoisille osille ei tarvi tehdä mitään. Teippauksista huolimatta punainen löysi tientä joihinkin ikkunanpieliin, mutten jaksa välittää. Suurimpia siistin kynsilakanpoistoaineella pois mutten jaksanut olla turhan tarkka.



Kaikissa neljässä huoneessa on "tapetit" ja ikkunalaudat. Lattiaosat on tehty liimaamalla askartelutikkuja mittoihin leikatulle pahville. Vessassa on toki "kaakelit", tein elämäni ekan kerran mosaiikkia... :D Aika harvaa tuossa seinässä, mutta tiiviimmin ei olis tuohon tilaan saanut laattaa oikein liimattua...



Tässä yläkerran lattia käsittelyssä... Sävytin kahvilla puuta, niin sai sävyeroja ja puunkuvioita kivasti esille.


Sellaista. Tän projektin parissa suhaan melko tiiviisti. Kun lapsi nukkuu, osin myös kun se on hereillä. Tyttö on ihastunut taloon ja nauraa äidin touhuja :)





Tissistä äidiksi

Apua, en halua antaa tän blogin hiipua, nyt ryhtiä päivittämisiin... Olen miettinyt viime kuukaudet lapsen ja mun välistä yhteyttä ja läheisyyttä. Imetyksen lopettamisen yhteydessä pyöri mieleen haikeus sen tietynlaisen, oman ja yksityisen läheisyyden katoamisesta, mitä äidin ja lapsen välillä nyt on. Tokikaan en ajatellut, että läheisyys katoaa, mutta tiedostin että jokin spesiaali loppuu. Niin se menikin.

Tyttö vieroitti minut hienosti imetyksestä. Vaikka hänelle sanoi ”tissi”, hän vain näytti missä ne sijaitsevat, minun ja omansa. Mutta ei puhettakaan että mitään olisi yritetty suuhun laittaa. Harmitukset tai nukkumaanmenot tai lähelläolo eivät laukaisseet tytölle tarvetta imeä tissiä, sitä vastoin hän on kova silittelemään ja tunnustelemaan korvia, hiuksia tai kynsiä, samalla kun hän on vieressä ja lähellä. Tytön voi myös melko huoletta nostaa nukkuvana autosta vaunuihin tai laskea sylistä sänkyyn, eikä hän herää. Uskon että yhteys on imetykseen siinä, että aiemmin kaipasi tissiä jos sattui unesta siirtäessä havahtumaan hereille. Silti mua ei kyllä koskaan huolettanut se, että lapsi nukahtaa rinnalle. Ei siinä mitään huolta olisi ollutkaan vierotusvaiheessa, kun se kävi niin helposti.


Mutta, siitä läheisyydestä. On maailman ihaninta kun pieni toukka käpertyy ihan kiinni kylkeen nukkumaanmennessä. Joskus taputtelen sormenpäillä tytön selkää ja tyttö nukahtaa hymyillen. Tyttö ottaa kiinni kädestä eikä päästä irti ennen kuin ote herpaantuu nukahtaessa.




sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Imetyksestä

Vihjasin edellisessä tekstissäni kirjoittavani oman postauksen imetyksen lopettamisesta. En kyllä arvannut että saisin tapailla tätä tekstiä jo näin pian. Imetys on nykypäivänä kovasti otsikoissa mm. sen hyötyjen ja haittojen sekä myös soveliaisuuden myötä. Kun odotin lastani, luin ja seurasin tietysti kaikenlaista siihen liittyvää ja yllätyin, miten imetys tuli niin paljon vastaan. En ollut ajatellut, että imetys ei onnistuisi. En ollut ajatellut, että minun tulisi ennakkoon tietää siitä jotain. Ajattelin, että se on maailman luonnollisin asia joka etenee omalla painollaan ja sujuu jos sujuu. Jos ei suju, niin sitten annan lapselle korviketta. En ollut alkujaan kovin äärilaidassa mielipiteideni ja suunnitelmieni suhteen. Oikeastaan tähän päti sama kuin kaikkeen muuhunkin; en tehnyt suunnitelmia, koska en halunnut pettyä, jos jokin ei olisi onnistunutkaan.

Viikon käynnistysrupeaman jälkeen vauva syntyi sektiolla. En ollut ennakkoon miettinyt sen vaikutusta imetykseen. Siinä tilanteessa sektio oli helpotus ja ehdoton pääasia minulle oli, että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän olisi terve jatkossakin. Isä pääsi seuraamaa vauvan punnitusta ja kapalointia, sekä juottamaan hänelle ensimmäiset 7 ml pullosta. En ollut tässä tilanteessa vaatinut, että vauvalle ei pulloa annettaisi. Ei tullut mieleenkään. Itse menin heräämöön, jossa sanottiin menevän pari tuntia, mutta pääsin osastolle jo 45 minuutin kuluttua koska todistin että saan jalkojani hieman liikuteltua. Sain vauvan paitani alle osastolla heti, vanha naiskätilö neuvoi ja opasti lempeästi, jäin tokkuraisena ihailemaan pientä ihmettäni huoneeseeni. Kului neljä tuntia, ja soitin kelloa – tarvitsin apua, vauva pyrki rinnalle. Imetys lähti käyntiin.

Vauvan paino putosi syntymäpainosta niin paljon (olisikohan ollut 12%), että imetysten jälkeen annoin kätilöiden ohjeella aina hieman lisämaitoa. En kammoksunut tätäkään. Yhdestä iltapäivästä seuraavaan aamuun oli vauvan painonlasku muistaakseni 7% ja lisämaidon sai lopettaa. Alkutaipaleella kotonakin oli minulla korviketta kaapissa, ja pumppasin maitoa pakkaseen. En saanut pumpulla isoja määriä, mutta keräsin myös maidonkerääjillä imettäessä tippa tipalta maitoa talteen. Lapsi joi pullosta, jos olin pois. Näitä kertoja ei ollut montaa. Lisäksi jossain vaiheessa oli jotain hulinoita, olisiko ollut 3 kk ikäisenä, kun annoin iltasyötöllä ensin korviketta ja sitten rintaa, koska muuten sain olla imettämässä kolme tuntia. Jossain kohtaa jätettiin iltapullo pois. Kiinteiden maistelu alkoi lapsen oman kiinnostuksen myötä hänen ollessaan 4,5 kk. Ei ollut tavoitetta täysimetyksen suhteen, mutta huvitti, että voi käydä näinkin – ei aina kuten äiti haluaa tai suunnittelee, lapsi itse ilmaisi tahtonsa.

Alun jälkeen syöttäminen tasaantui. Milloin syötin ennen ruokaa, milloin jälkeen, aina maistui kaikki. Aina lapsi söi molemmat rinnat kerralla. Ei ollut suihkutissejä eikä isoja pakotuksia, nauratti lähinnä miten näin laudasta riittää isolle lapselle. Jostain sitä vaan tarpeeksi tuli. Meillä on syöty tissiä harmitukseen ja meillä on nukahdettu tissille. Meillä ei ole näistä asioista panikoitu tai pidetty sen kummemmin kirjaa. Ihan aluksi tyttö nukkui omassa sängyssään äitiyspakkauksessa, mutta siirtyi viereen, koska silloin saimme kaikki nukuttua paremmin. Nyttemmin on tytön pinnasänky sivuvaununa meidän sängyssä.

Tyttö täytti vuoden marraskuussa. Kun hän oli kahdeksan kuukautta, nyökyttelin yöimetysten poisjättämisestä paasaavalle lääkärille sujuvasti. En jättänyt niitä pois. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä oltiin hymyssäsuin eikä kuultu liiemmin saarnoja mistään, mutta todettiin että on hullua pestä hampaat ja sen jälkeen imettää vielä, järjestys olisi parempi toinen. Tämä ”yöimetys ja hampaat mätänee suuhun”-ajatus on kait ihan absurdi, kun ja jos hampaita kuitenkin muuten hoidetaan asianmukaisesti. Ajattelin kuitenkin, että kohti uusia aikoja, voitaisiin me se järjestys muuttaa ja se asia, että nukahtamiseen ei tissiä enää tarvita. Tämä vaati ehkä noin viikon reenaamisen. Tytöllä oli tapana inahtaa ja itkustaa nukahdettuaan muutaman kerran, jolloin kuitenkin tarjosin sitten tissiä. Tähän sitten jäätiin.


Vuoden vaihdetta juhlistettiin muualla. Päätin, että kun palataan kotiin, loppuu yösyötöt (ne hajanaiset alkuyön ja se yksi aamuyön, jonka jälkeen oli nukuttu aina pari, kolme tuntia). En oikein saanut aikaiseksi muuttaa mitään, mutta pikkuhiljaa rauhottui alkuyö. Lopulta tuli muutoksen tilaisuus myös aamuyölle. Tyttö oli toissa yönä levoton. Olin itse valvonut tästä syystä n. puoli kolmesta puoli viiteen. Isäntä siirtyi olohuoneeseen nukkumaan. Sitten päätin, että samoilla silmillä ja ininöillä, en sitä aamuyön tissiä nyt annakaan. Lapsi protestoi hieman, mutta rauhottui kun otin viereen ja hengitin päätä vasten. Nukuimme sen saman kolme tuntia, kuin syönnin jälkeenkin. Heräsimme, no, tyttö hirveän iloisena ja minä vähän silmät turvonneina, mutta tyytyväisenä. Saman päivän iltana otin tytön iltaimetykselle. Eipä kelvannut. Vaikka koitin vähän tuputtaa. Kysyin harjataanko hampaat, ja tyttö osoitti ovea sanoen ”Haata”. Selvä se sitten. Viime yönä siis tyttö nukkui ensimmäisen kerran koskaan 10,5 tuntia putkeen inahtamatta. Ja minä, ensimmäisen katkottoman yön 14 kuukauteen. Olin hieman hämilläni, että tässäkö tämä nyt oli. Mutta oletamme niin. Ei ole T-sanaa mainittu eikä sen kummemmin vaadittu tänäänkään, nähtäväksi jää, onko tämäkin yö heti suorilta niin rauhallinen. Melko hassua. Näitä vaiheita ja kuvioita on lapsilla monenlaisia, mutta minä olen ajatellut ettei tissille enää paluuta ole, jos näin irtaudutaan. Toisaalta haikeaa, mutta läheisyyttä on toisenlaista. Nautin siitä, että voin halata ja pitää kainalossa pikkuista ilman, että jossain vaiheessa hän alkaa vaatia imetystä...

  

lauantai 16. tammikuuta 2016

Uusi vuosi aluillaan...

Tuli ja meni se, joulu meinaan. Me vietettiin joulua kolmestaan kaupungissa, kuten viime vuonnakin. En tänänkään vuonna päässyt oikein valmistelemaan jouluruokia itse, kun anoppi ja oma äiti auttoivat (toki pyydettyinä, tietenkin), mutta ensi vuonna taidan jotain tehdä ihan itsekin. Alkaa jotenkin painaa päälle se, että niitä taitoja ja reseptejä pitäisi ylemmiltä polvilta saada ja itse käyttää, mutta toisaalta oon ihan kiitollinen ja tyytyväinen apuun mitä saa. Tavallaan kyllä lanttulaatikon tein, tai ainakin osallistuin sen tekemiseen, kun autoin äitiä sen kanssa... :)

Meidän jouluaatto on meidän näköinen, rento aikataulu, hetkessä eläminen, melkosen samoja perinteitä miehellä ja minulla. Ei ole tarkoitus tehdä siitä mitään, mitä ei voisi tarpeen tullen muuttaa. Jos lapsi haluaa joskus joulukirkkoon tai pulkkamäkeen, mennään. Nyt vielä on jotensakin helppoa, kun lapsi ei osaa vaatia pakettien avaamista. - kun ne nyt pyritään kuitenkin pitämään siellä illassa päin. Mutta kyllä se odotus kuuluu jouluun vielä aattonakin. Tein juuri itselleni perinteen; säästän ilmaiset joulukalenterit ja avaan luukut, jouluaattona askartelen niistä pakettikortteja seuraavaksi vuodeksi. Ajattelin, että jatkossa tämä voi olla hyvää ajantappoa myös lapsen kanssa. Tyyliin ”autetaan vähän joulupukkia ja tehdään sille kortteja”... :)

Uusi vuosi oltiin mun vanhemmilla maalla, ettei meidän metsästyslupaus saa mitään paukkutraumoja. Kyllä ne pommit hiukan sielläkin paukahteli mutta oli meininki kyllä ihan eri kuin meillä täällä kaupunkilähiössä yleensä! Äiti valitteli kuinka oli niin hurjaa, sen pitäisi varmaan tulla tänne kaupunkiin joku uusi vuosi niin ei valittelisi enää sen jälkeen :D ”Mun” koira, se meidän vanhempi, on aina melkoisen hermona tuona ihanana juhlana mutta nyt se sai olla ihan rauhassa. Vanhempieni talon yläkerrassa ei ole liiemmin isoja ikkunoitakaan, joten siellä oltiin ihan autuaan tietämättöminä kaikesta. Oli aikas ihanaa. Tinat valettiin, vaikka mun vanhemmat ei tätä perinnettä niin arvostaneetkaan. Oli hyvää ruokaa. Meidän pikku papana suostui lopultakin kävelemään ULKONA ja KENGÄT JALASSA. Tässä on siis uuden aikakauden alku...

Mutta, nyt mennään tammikuulla jo pitkälti. On tämä uusi vuosi alkanut melkoisen rauhallisesti ja perusarjen keskellä. Voisin sanoa, että ”ei tässä mitään ihmeellistä” tai sitten voisin sanoa ”joka päivä kohtaan pieniä ihmeitä”. Arki on mukavaa. Koti on mukavaa. Ja rakastan niin perhettäni. Joskus sitä turhautuu ja toivoo asioiden sujuvan eri lailla, mutta yritän pitää kiinni sitä, että vaikutan siihen mihin voin. Jos joku valuu käsistä omia teitään, niin minä en sille mitään voi. Niin, ei tämä vuodatus mihinkään tilanteisiin oikeastaan liittynyt. Jotain sellaista vain, mitä olen miettinyt. Omassa pienessä päässäni tehnyt jotain lupauksia ja päätöksiä, joita en halua liittää uuteen vuoteen kuitenkaan. Liittynee samanlaiseen ajatukseen, kuin dieetit, joita en voi sietää. Dieettaus kai on ihan ok joissain tilanteissa, mutta jos elämä on painon kanssa yhtä jojoilua, kannattaisi etsiä enemmän ihan elämäntapamuutosta. Uuden vuoden lupaukset ja uuden vuoden aloittaminen kaikenlaisilla hurahduksilla jotka kuitenkin jäävät kananlennoksi, äh. En voisi vähempää arvostaa :)


Alkuvuonna on odotettavia asioita. Minä tapaan ylä-asteaikaisia kavereitani viikon päästä, ensi kuussa järjestämme yhden ystävän luona pippalot, joihin osallistun mieheni kanssa. Lopettelen imetystä (josta aion tehdä oman postauksensa, beware), olen hurahtanut hölkkään (tänään tänä vuonna plakkarissa 27,5 km... pienin askelin...). Pieni tyttöni on saanut ensimmäisen hepulinaurukohtauksen, jonka tiimoilta meinattiin kuolla koko perhe nauruun. Hän kävelee, taapertaa, kyselee, sanoja muodostuu yhä enemmän, tulee syliin, pussaa, osaa leikkiä, rakentaa duploilla, nauttii iltarutiineista isin kanssa. Hän itkee ja rääkyy lohduttomasti kun jokin ei miellytä ja hän raapii äitiä naamasta (note to self; leikkaa kynnet, leikkaa ne usein), mutta hän näyttää joka päivä tyytyväisyytensä ja rakkautensa, ja kaikki päättyy kuitenkin aina siihen, että hän tarvii isää tai äitiä. Ja voi että, miten me tarvitsemme häntä.

Lopuksi muutama sekalainen kuva viime ajoilta... Ei parempiakaan kamerasta löytynyt :D

 Tollanen kangasmerkki asui mun amarylliksessa joulun... :D

Tässä niitä pakettikortteja...

Meillä oli kaunis kuusi, osakseen myös persoonallinen, mm. ipanan orava asui sen alaoksilla onnellisena.

Taitoja karttuu

Olen tehnyt käsitöitä, mm. pupuja liudan

R.I.P. Lemmy