Kultahippuja: Uusi vuosi aluillaan...

Tuli ja meni se, joulu meinaan. Me vietettiin joulua kolmestaan kaupungissa, kuten viime vuonnakin. En tänänkään vuonna päässyt oikein valmistelemaan jouluruokia itse, kun anoppi ja oma äiti auttoivat (toki pyydettyinä, tietenkin), mutta ensi vuonna taidan jotain tehdä ihan itsekin. Alkaa jotenkin painaa päälle se, että niitä taitoja ja reseptejä pitäisi ylemmiltä polvilta saada ja itse käyttää, mutta toisaalta oon ihan kiitollinen ja tyytyväinen apuun mitä saa. Tavallaan kyllä lanttulaatikon tein, tai ainakin osallistuin sen tekemiseen, kun autoin äitiä sen kanssa... :)

Meidän jouluaatto on meidän näköinen, rento aikataulu, hetkessä eläminen, melkosen samoja perinteitä miehellä ja minulla. Ei ole tarkoitus tehdä siitä mitään, mitä ei voisi tarpeen tullen muuttaa. Jos lapsi haluaa joskus joulukirkkoon tai pulkkamäkeen, mennään. Nyt vielä on jotensakin helppoa, kun lapsi ei osaa vaatia pakettien avaamista. - kun ne nyt pyritään kuitenkin pitämään siellä illassa päin. Mutta kyllä se odotus kuuluu jouluun vielä aattonakin. Tein juuri itselleni perinteen; säästän ilmaiset joulukalenterit ja avaan luukut, jouluaattona askartelen niistä pakettikortteja seuraavaksi vuodeksi. Ajattelin, että jatkossa tämä voi olla hyvää ajantappoa myös lapsen kanssa. Tyyliin ”autetaan vähän joulupukkia ja tehdään sille kortteja”... :)

Uusi vuosi oltiin mun vanhemmilla maalla, ettei meidän metsästyslupaus saa mitään paukkutraumoja. Kyllä ne pommit hiukan sielläkin paukahteli mutta oli meininki kyllä ihan eri kuin meillä täällä kaupunkilähiössä yleensä! Äiti valitteli kuinka oli niin hurjaa, sen pitäisi varmaan tulla tänne kaupunkiin joku uusi vuosi niin ei valittelisi enää sen jälkeen :D ”Mun” koira, se meidän vanhempi, on aina melkoisen hermona tuona ihanana juhlana mutta nyt se sai olla ihan rauhassa. Vanhempieni talon yläkerrassa ei ole liiemmin isoja ikkunoitakaan, joten siellä oltiin ihan autuaan tietämättöminä kaikesta. Oli aikas ihanaa. Tinat valettiin, vaikka mun vanhemmat ei tätä perinnettä niin arvostaneetkaan. Oli hyvää ruokaa. Meidän pikku papana suostui lopultakin kävelemään ULKONA ja KENGÄT JALASSA. Tässä on siis uuden aikakauden alku...

Mutta, nyt mennään tammikuulla jo pitkälti. On tämä uusi vuosi alkanut melkoisen rauhallisesti ja perusarjen keskellä. Voisin sanoa, että ”ei tässä mitään ihmeellistä” tai sitten voisin sanoa ”joka päivä kohtaan pieniä ihmeitä”. Arki on mukavaa. Koti on mukavaa. Ja rakastan niin perhettäni. Joskus sitä turhautuu ja toivoo asioiden sujuvan eri lailla, mutta yritän pitää kiinni sitä, että vaikutan siihen mihin voin. Jos joku valuu käsistä omia teitään, niin minä en sille mitään voi. Niin, ei tämä vuodatus mihinkään tilanteisiin oikeastaan liittynyt. Jotain sellaista vain, mitä olen miettinyt. Omassa pienessä päässäni tehnyt jotain lupauksia ja päätöksiä, joita en halua liittää uuteen vuoteen kuitenkaan. Liittynee samanlaiseen ajatukseen, kuin dieetit, joita en voi sietää. Dieettaus kai on ihan ok joissain tilanteissa, mutta jos elämä on painon kanssa yhtä jojoilua, kannattaisi etsiä enemmän ihan elämäntapamuutosta. Uuden vuoden lupaukset ja uuden vuoden aloittaminen kaikenlaisilla hurahduksilla jotka kuitenkin jäävät kananlennoksi, äh. En voisi vähempää arvostaa :)

Alkuvuonna on odotettavia asioita. Minä tapaan ylä-asteaikaisia kavereitani viikon päästä, ensi kuussa järjestämme yhden ystävän luona pippalot, joihin osallistun mieheni kanssa. Lopettelen imetystä (josta aion tehdä oman postauksensa, beware), olen hurahtanut hölkkään (tänään tänä vuonna plakkarissa 27,5 km... pienin askelin...). Pieni tyttöni on saanut ensimmäisen hepulinaurukohtauksen, jonka tiimoilta meinattiin kuolla koko perhe nauruun. Hän kävelee, taapertaa, kyselee, sanoja muodostuu yhä enemmän, tulee syliin, pussaa, osaa leikkiä, rakentaa duploilla, nauttii iltarutiineista isin kanssa. Hän itkee ja rääkyy lohduttomasti kun jokin ei miellytä ja hän raapii äitiä naamasta (note to self; leikkaa kynnet, leikkaa ne usein), mutta hän näyttää joka päivä tyytyväisyytensä ja rakkautensa, ja kaikki päättyy kuitenkin aina siihen, että hän tarvii isää tai äitiä. Ja voi että, miten me tarvitsemme häntä.

Lopuksi muutama sekalainen kuva viime ajoilta... Ei parempiakaan kamerasta löytynyt :D