Ihmissuhteita

Havahduin ajatukseen, etten ole kykenevä luomaan kestäviä ihmissuhteita. Ainakaan ystävyyssuhteita. Vai olenko?

Ala-asteella minulla oli kavereita ihan kivasti, koin olevani suosittu ja tykätty. Kävin pientä ala-astetta, jossa oli aina kaksi luokka-astetta yhdessä; 1-2, 3-4 ja 5-6. Minun ikäisiäni oli yhteensä kuusi. Meistä neljä oli poikia, eli lisäkseni oli vain yksi tyttö. Muistan leikkineeni erityisen usein kolmen tietyn tytön kotona, mutta muitakin kavereihin mahtui. Vuotta vanhempi tyttö jätti minulle aina luokan isoimman ja hienoimman pulpetin nimikoituna, eikä minun tarvinnut pelätä saavani sellaista matalaa, rumaa ja vihreäkantista. Lähdin ylä-asteelle muualle. Saman ikäinen tyttö oli luonnollisesti paras ystäväni ja jatkoimme kirjeenvaihtoa ylä-asteen alettua. En tiedä, enkä muista, mitä oikein tapahtui. Muistan vain saaneeni tytöltä kirjeen, jossa hän kertoi meidän ”kasvaneen erilleen”. Minä en kokenut asiaa ollenkaan niin ja muistan, kuinka se sattui. Emme olleet tekemisissä sen jälkeen. Muutkin sen ajan ihmiset ovat vain lipuneet pois.

Ylä-asteella kasvoin kriittiset vuoden yhdessä saman ikäisten kanssa, siksi en ihmettele, että niitä ajoilta jotkut ihmiset ovat elämässäni yhä. Ammattikoulussa ja ammattikorkeakoulussa kohtasin paljon uusia ihmisiä. Sellaisia(kin) joiden kanssa koin ihan suunnatonta yhteyttä, minulla oli hauskaa ja he olivat minulle tärkeitä. Nyt, vuosia koulujen loppumisen jälkeen, näistä ihmisistä on elämässäni vain rippeet jos sitäkään. Suren sitä. Pidän heistä edelleen.

Kun minusta tuli äiti, koki tietysti sosiaalinen elämäni muutoksen. Aiemmin olin melko aktiivisesti viihteellä ja näin paljon eri kavereita säännöllisesti. Raskaana ollessa yritin pysyä matkassa ja nähdä kavereita. Usein minä lähdin kuitenkin väsyneenä kotiin, kun muut jäivät jakamaan parhaat jutut lasillisen äärellä. Ulkopuolisuuden kaiku alkoi jollain lailla voimistua, vaikkakin joiltain osin se tuntui ihan luonnolliselta.

Lapsen synnyttyä kutsuin ihmisiä kylään, liian paljon oli heitä jotka eivät ole käyneet vieläkään tai ovat jotenkin täysin kieltäytyneet. Nyt, kun lapsi on isompi ja minä olen opetellut olemaan poissa kotoa, alkavat mahdollisuudet vain kaventua. Havahdun siihen, että joitain ihmisiä olen nähnyt livenä viimeksi silloin, kun en ollut vielä raskaana. Siis vuonna 2013. Koen säälittäväksi sen, että joudun toistamaan, että minua saa pyytää mukaan juttuihin. Erityisen säälittäväksi koen sen siksi, että kukaan ei juurikaan pyydä.

Pohdin, miksi ihmeessä en pidä ihmisiä lähelläni. Miksi kaikki tuntuvat haalenevan joko kokonaan pois tai väkinäisiin ja korrekteihin väleihin? Joidenkin fb-kaverieni kanssa uskon face to face-kohtaamisen olevan vähintään kiusaantunut, ellei täysin piittaamaton - ”ei se varmaan huomannut mua, ei mun ehkä tarvi moikata ollenkaan”. Minä en osaa tunkea. Minä en osaa jatkuvasti pyytää seuraa tai huomauttaa olevani olemassa. Minä koen hiljaisuuden viestin suoraan torjumisena. Se on sitä, kun toinen sanoo, että me ollaan kasvettu erilleen ja koen etten ole siihen voinut itse mitenkään vaikuttaa.

Kaiken keskellä en minä ole täysin yksin. On minulla muutama äärimmäisen rakas, jotka eivät ehkä ymmärrä olevansa niin rakkaita kuin mitä ovat. Olen kuitenkin varovainen. Älkää tekin ajelehtiko pois. Yritän sitkeästi kasvaa samalla kukkamaalla.