Ensimmäinen vauvavuosi

Nyt mä niin istun alas ja kirjoitan!! Niin monena päivänä on tullut mieleen monta ajatusta ja lausetta ja asiaa joista pitää kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tai no, mä olen viime aikoina saanut ihan hitosti aikaiseksi! Siksi kirjoitusohjelman avaaminen ei ole muka onnistunut. Nyt sen tein ja teksti lähteköön tästä. Samaa ajatteli varmaan tyttärenikin, jonka hienot leikit olohuoneessa yksikseen muuttuivatkin huudoksi.

Niin, tää se olikin mistä mun piti kirjoittaa. Lapsi täytti yhden vuoden. Oikeastaan sitä juhlittiin koko marraskuu, kun erikseen kävivät mummu ja pappa sekä mummo, ja kaikenkarvaiset kaverit. Kummit kutsuttiin yhtenä päivänä, ja tälle päivälle suunnittelin sitten oikein kakunkin, kun muuten tarjosin vain kahvia tai jotain muffinssikokeiluja. Toisin sanoen tekemistä riitti tämän tiimoilta ihan mukavasti.

Jokunen kaveri ihmetteli, miksen ottanut apua vastaan ja miksi ihmeessä näin itseäni kuormitin. Toiset pohti että mahtaa se teidän tyttö olla rauhallinen ja sitten ei ainakaan voi tehdä mitään kun se juoksee. Ai? Aikaisemmin minulle on hoettu että elämässä tapahtuu jokin ihmeellinen niksahdus sillä hetkellä, kun mun lapseni oppii kävelemään. Tuossa se on taapertanut jo kohta kaksi kuukautta, enkä ole huomannut juuri eroa karhunkävelyaikoihin (toisilla niitä kutsuttaisiin ”konttausajoiksi”). Eli siis....

Kyllä meidän tyttö on rauhallinen ja kiltti tapaus, mutta kyllä siitä vauhtiakin löytyy jos niikseen tulee. Siinä se räpläsi videonauhuria, repi tietokoneen johtoa, yritti availla kaappeja ja laatikoita, nappaili kirjoja hyllystä, metsästi aktiivisesti kaukosäätimiä sekä livahti aukijääneistä ovista jolloin: tilaisuuden tullen levitti makkarissa isän bokserit ja äitin rintaliivit lattialle, haki vessasta kamaa, avasi pyykinpesukoneen ja levitti sen sisällön lattialle ja isän huoneessa kävi napsimassa tekniikkaleegoja matkaansa. Lisäksi oli kaikenlaista puntissa roikkumista, väsy- ja nälkäitkua ja halipulaa. Ja välillä oli leikkiäkin. Siinä sivussa leivoin, siivosin paikkoja, tiskasin sun muuta. Ideanani oli toki aloittaa ajoissa, jolloin tekemisen pystyi jakamaan tarvittaessa osiin. Eikä se ollut lainkaan mahdotonta.

Synttärihässäkän jälkeen olen havahtunut siihen, että sehän on meidän arkea. Minä laitan ruokaa, tiskaan, siivoan ja pyykkään kun minun pitää. Ei tyttö sitä estä. Odotan että saan hänestä tosissani apukäsiä, kun nyt hän osallistuu lähinnä kun saa syödä vieressä pinkkiä ruokalusikkamittaa tai pyöritellä rasvapurkkia. Mutta, tiskikoneen ja pyykinpesukoneen hän osaa jo laittaa kiinni, ja se onkin tärkeää tehdä yhdessä – hän kimpaantuu jos ei saa. Ymmärrän toki, että toiset lapset vaativat tissiä ja syliä 24/7 tai kävellessään köpöttävät päättöminä pitkin seiniä, eikä mikään onnistu. Meillä ei siis näin ole. Enkä mä ole missään vaiheessa ollut ylihysteerinen vauvansuojelija, oon antanut sen kokeilla ja kaatua, ottamatta asiasta sen suurempaa stressiä.

Jo raskausaikana pakkasin kaikki tavarat hyllyistä laatikoihin ja pois ulottuvilta. Ainut mitä en ole saanut suojattua on kirjahylly. Ja tänään ruokaa laittaessani totesin, että jonkunlainen liesisuoja on ostettava, lapsi laittaa levyjä päälle viikon kokeilujen tuloksena. Kaapit meillä on solmittu kiinni kengännauhoilla ja laatikot blokattu teipillä ja pitkällä kenkäusikalla.

Hmm. Ensimmäinen vauvavuosi. Yhtä suht paljon kuultua asiaa en voi allekirjoittaa – se ei missään nimessä ollut ”rankin ikinä”. Mutta opettavainen se oli. Ja täynnä uusia asioita. Juttuja, joita koettiin ja tehtiin ja nähtiin ensimmäistä kertaa. Vielä on edessä monta ”ensimmäistä kertaa”. Muiden mielestä vuotemme meni ilmeisesti nopeasti mutta itse en ole niin kokenut. Se on ollut niin täyttä elämää, joka päivä, aamusta iltaan, että tuntuu kuin siihen olisi mahdutettu toinenkin vuosi. Näillä mietteillä eteenpäin, joulua odotellen.