Viime vuonna tänään oli mun laskettu
aika. Niin se vuosi on mennyt. En sano, että nopeasti, koska minusta
ei tunnu siltä. Vuosi on ollut niin täynnä kaikenlaista, että
tuntuu kuin se olisi voinut pitää sisällään toisenkin vuoden.
Lapsen kehityksen seuraaminen on ollut tiivistä, elämän täyttävää.
Meillä on menty lapsentahtisesti. Rutiineja on turvaa luomassa,
mutta toisaalta monessa asiassa vapautta. Iltatoimet menee aina
samalla kaavalla mutta esim. päiväunien kanssa sovelletaan eikä
ole tiettyä aikaa, kun lapsi taintuu nukkumaan. Aina se ei samaan
aikaan tuntuisi onnistuvankaan, vaikka herätään aika lailla samaan
aikaan aina.
Olen heinäkuusta asti katsonut ja
laskenut, mitä suuhuni laitan. Ei ole kyse mistään
laihdutuskuurista, koska believe me, olen syönyt reippaasti
päivittäin. En ole halunnut riskeerata onnistunutta imetystä
laihduttamiseen. Kaikki ne raskaudenaikaiset kilot tosiaan jäivät
synnärille mutta jossain vaiheessa huomasin, että kiloja on tullut
lisää. Syömällä terveellisesti kiloja on nyt pudonnut kuusi
(kyllä; kuusi kiloa viidessä kuukaudessa – en siis todellakaan
todistettavasti tarkoituksella laihduta). Juuri kuluneella viikolla
olen huomannut, että paino alkaa pudota taas. Suunnitelma on, että
kun alan lopetella imetystä, vähennän myös syömisiäni, koska
silloin ei ole väliä häiriintyykö maidontuotanto. Olen seitsemän
kilon päässä siitä indeksin mukaisesti normipainon ylärajasta,
ja menneiltä vuosilta muistan, että se on se paino missä minun on
ihan hyvä olla.
En ole ikinä ollut urheilullinen.
Koululiikunta jätti traumat ja viimeisten joukossa minut
joukkueisiin valittiin. Ratsastusharrastus oli tiukalle
liikunnanopettajalle suuri vitsi, ei se ollut mitään, kun olisi
pitänyt olla joku yleisurheilija. Sählystä ja koripallosta silloin
muistan pitäneeni, mutta en niin paljoa että olisin sen
pakkoliikunnan lisäksi niitä lähtenyt harrastamaan.
Ala-asteikäisenä olin luokan pisin kautta linjan, en mitenkään
sairaalloisen lihava, mutta ehkä hieman tukeva, niinkuin lapset nyt
yleensä. Yhtään en ihmettele että kuva itsestäni kieroutui ja
sairastuin syömishäiriöön. Muistan aikoja, jolloin olin omasta
mielestäni läski, ja kun nyt katson valokuvia, en voi kuin vain
siunailla niitä riukukäsiä mitkä minulla silloin olivat. Ei
alleista tietoakaan. No, mutta, ei siitä sen enempää.
Lapsi on laittanut liikkumaan, koska a)
lapsen kanssa on kiva tutkia maailmaa ja b) lapsi yleensä malttaa
lenkin loppupuolella rauhoittua nukkumaan joksikin aikaa. Olen tehnyt
lenkkisäännön; ”kävele niin kauan kuin lapsi nukkuu”.
Useimmiten se toimii, mutta joskus kärrään suosiolla mukulan
kämppään ja parvekkeelle jatkamaan uniaan. Mutta kävely on
mukavaa. Juoksulenkkiä en ole tehnyt ikinä, mutta joskus hölkkään
vaunujen kanssa puhelintolppien välejä intervallityyppisesti. Olisi
hauska kokeilla, kuinka pitkän matkan pystyn hölkkäämään ilman
lastenvaunuja. Hmm, ehkä joskus VOISIN jättää lapsen isälleen ja
lähteä lenkille YKSIN. Nyt oletusarvo on, että otan lapsen aina
mukaan. Nyt kun mietin, niin en ole siis kohta vuoteen ollut
asunnossa yksin. Toisten miehet kuulemma ottaa lasta kauppaan mukaan
tai lähtevät jopa ihan varta vasten vaunulenkille? Tai tällaista
legendaa olen ainakin kuullut...
Hei me liikutaan!
Mutta niin, kohta tyttöni on vuoden
vanha taaperopaapero. Karhunkävelystä (muulla tavalla meillä ei
kontattu) on sanouduttu virallisesti irti jo täysin ja lapsi on
kävellyt täytettyään 11 kk, koko ajan ja joka paikkaan. Tahti ja
tasapaino ovat hyvät ja pikkuinen innoissaan. En koe että menon
suhteen olisi hankalampaa, oikeastaan lapsi on myös itsenäisempi
leikeissään ja kirjan lukemisissaan. Tokihan välillä vaaditaan
syliä ja tissiä ja huomiota muuten vaan. Kirjojen lukeminen onkin
kivaa yhteistä puuhaa, kun ne kiinnostavat muutenkin kuin vaan
suutuntumalla. Eläimet kaikin puolin on hittejä, niitä
tunnistetaan jo muutama, kuten myös muumeja. Pikkuneiti on saamassa
Pikku Myyn kakkuunsa, vaikka enää hän ei jaksa kutsua sitä
nimeltä. Kovasti hän kysyy ”mikä, mikä”, muttei itse toista
sanoja. Sinne ne taitavat päähän kuitenkin hiljalleen kasautua
muistiin. Nyt on taas mentävä ja tehtävä, ei auta. Palaamisiin.
Synttärivalmisteluja, suklaapipareita. Ekat lahjat korkattu.
Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin...
Valoja hämärässä, iloa pimeään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti