Synnytyskertomus

Ajattelin odottaa tämän tekstin kanssa lapsen syntymäpäivään, sitten laskettuun aikaan, mutta nyt kun siihen viimevuotiseen laskettuun aikaan olisi viikko, ajattelin päästää tekstin ilmoille. Synnytyksestäni ja itsestäni siinä ei jäänyt hyvä maku, sairaalasta ja hoidosta siellä kyllä jäi. Pian synnytyksen jälkeen kirjoitin pitkän tekstin jolla prosessoin tapahtumia ja yritin ymmärtää, what the hell just happened.

Eli, vuosi sitten lasketun ajan tienoilla menin äitiyspolille yliaikakontrolliin ja minut otettiin suoraan sisään osastolle. Kohdunkaulaa ei ollut jäljellä, auki sentin verran. Muistan kuinka turhautti, kun jouduin aamusta jäämään osastolle eikä sen päivän aikana kuitenkaan vielä tehty yhtään mitään. Onneksi oli laukku pakattuna kotona, mies sen sitten kiikutti minullr ja niin toiveikkaasti siinä oltiin, että kenties jo huomenna näemme pienen rakkaamme.

Äitiyspolilla jo todettiin, että vauvan pää on niin alhaalla, että on ”plussan puolella” ja tällaisia harvoin tulee vastaan. ”Tämä lapsihan syntyy ihan justiin!” Ilostuin ja ajattelin kuinka makeeta olisi saada lapsi isänpäiväksi kotiin. Cytotec aloitettiin. Usko lääkkeen nopeaan tehoon oli valtava, varsinkin kun jokaikinen kaveri ja tutuntuttu kertoi kuinka vähintään ”tokasta murusta lähti”. Myöhemmin mietin kuinka peestä sekin tsemppi kavereilta oli, vaikka tottakai he yrittivät tukea ja tarkoittivat vain hyvää.

Mothership koko komeudessaan

Siinä isänpäivänä kuurin viimeisenä päivänä minulle laitettiin jo antibiootti tippumaan ja käskettiin soittaa tukihenkilöä paikalle. Vuorossa ollut kätilö oli jo edellisiltana ”lupaillut” minulle, että taitaa viedä minut synnytyssaliin ennen kuin vuoronsa päättyy. Vauva tosiaan oli todella alhaalla, ja auki oltiin kaksi senttiä. Kätilö halusi tutkia vielä, miehen istuessa samassa huoneessa. Minua vähän karmi sängyssä tutkiminen, koska olin huomannut että se oli kohdallani hankalampaa. Kohdunkaula oli minusta katsoen vasemmalla ja todella takana. Kätilö aloitti kuitenkin tutkimuksensa ja aiemmasta ilakoinnistaan poiketen huudahti, ettei tässä mitään synnytetäkään. Minua sattui aivan jumalattomasti, kun kätilö oikein runnoi kättään pidemmälle. Huusin kivusta, ja jälkeenpäin ajatellen TÄMÄ oli varmaan kaikista kivuliain kohta koko prosessissa... Annoin kätiön tutkia kuitenkin mutta hän lopetti, kun aloin hyperventiloida ja hengitystahti oli epätasainen. Lopulta vuosin siinä verta ja kätilö roiski vielä sitä teippeihin kanyylini viereen. Otteiden perusteella suosittelisin hänelle uraa eläinlääkärinä, mutta toisaalta vielä heikommin niin lyhyt ja pullesorminen nainen pärjäisi lehmien tutkimisessa.

No, ei se sitten vaan lähtenyt. Tunsin oloni vialliseksi. Seuraavana päivänä lähdin päiväksi kotilomalle, sain levättyä ja kerättyä uskoa siihen, että jaksan taas. Oma äitinikin tuli käymään, nautin saunasta, koirista ja miehen seurasta. Ja ruuasta. Aamulla palasin sairaalaan antibioottia saamaan ja vessakäynnillä huomasin limatulpan irronneen. Edistystä taas, ajattelin. Osastolle palattuani olin hyvillä mielin, kunnes lääkäri alkoi ehdottelemaan taas Cytotecia. Tutkimus kertoi että ei oltu edistytty. Sain ballongin aamupäivällä, kivut nousivat iltapäivällä, lähdin taas kotiin yöksi.

Aamulla palasin osastolle. Kävin antamassa virtsanäytteen ja huomasin kotona laittamaani siteeseen tulleen jotakin, minkä itse varmasti tiesin ja tunnistin lapsivedeksi. Hälytin kätilön katsomaan, hän totesi että ”eiköhän se ole sitä”. Myöhemmin lääkäri kuitenkin kielsi tämän, koska kalvorakkula oli ehjä. Ballonki oli irronnut kohdunsuulta ja avannut sen kolmeen senttiin. Taas vedin Cytotecia. Lapsivettä tihkui koko päivän. Ihmettelin toimintaa sen suhteen, koska se ihan selkeästi oli sitä itseään, mutta lääkärin sana piti. Itse hän ei kuitenkaan tullut tutkimaan. Minä tiesin, että koska olin streptokokkipositiivinen, pitäisi alkaa saada antibioottia heti kun lapsivettä alkoi mennä. Onneksi vuorossa oli ihana kätilö joka kävi hakemassa lääkäriltä ”joo”-vastauksen, voidakseen laittaa minulle antibioottia. Iltavuorolaiset kertoivat myöhemmin, että mulla oli tulehdusarvot koholla, tarvin toistakin antibioottia. Toista neljän ja toista kuuden tunnin välein, vuorokauden ympäri.

13.11. Antibioottia tippui, käyriä otettiin, läpi yön ja aamupäivän. Vauvan sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistukset olivat yön aikana kadonneet kokonaan. Kuitenkin nyt oli tarkoitus päästä synnytyssaliin oksitosiinitippaan ja olin helpottunut, koska synnytyssalista ei palattu ilman vauvaa. Kolme senttiä oli tilanne edelleen, ei edistystä. Söin aamupalan 8.30. Synnytyssalissa lääkäri kielsi syömisen ja juomisen, sain vain kostuttaa suuta vähän välillä. Nälkä unohtui supistusten voimistuessa. En pystynyt paljoa liikkumaan, koska olin yltä päältä letkuissa ja kiinni tippatelineessä. Ilokaasusta oli apua, kun sain hyvät ohjeet miten sitä kannattaa alkaa hengittää. Supistuksia tuli voimakkaina, mutta niitä ei tullut tarpeeksi usein ja tasaisesti. Kohtu oli kuulemma todennäköisesti väsynyt. Anturi, joka meni suoraan vauvan päähän, kertoi koko ajan vauvalla olevan kaiken hyvin. Muu minua ei kiinnostanutkaan. En voi sanoa, että supistukset olisivat yksittäin olleet kamalan ”kipeitä”. Kuvailisin ennemmin niin, että ne olivat ärsyttäviä, kun ne vain jatkuivat ja tulivat aina uudelleen. Vähän niinkuin tatuointia tehdessä – kun menee kauan aikaa. Tai kuin vanha kidutusmenetelmä. Aloin olla turta siihen kolotukseen, joten sain lopulta epiduraalin. Makailin kivuitta reilun tunnin.

Kohdunsuun tilannetta tarkisteltiin useaan otteeseen, viimeisen kerran, kun epiduraalin vaikutus alkoi hiljakseen kadota. Kätilö tutki ja hieman tuskastuneena hänkin parahti että ei, ei ole tapahtunut mitään. Auki kolme senttiä. Nyt olin loppu. Kuinka monta keinoa kokeiltu, kuinka monta turhaa tuntia? Hieman kiroten kysyin ”Kuinka kauan te vielä yritätte?” Kätilö totesi että ei enää yritetä, saan sektion. Tuuletin, ja lähdin vessaan. Mies oli käymässä alakerrassa ja kun hän tuli takaisin, tanssin poskivalssia tippatelineeni kanssa ja hihkuin, että mennään sektioon. Kätilö nauroi, että harvemmin näkee tällaista reaktiota, kun sektio joudutaan tekemään. Minulle se oli kaiken tuskailun lopetus. Kohta olisi vauva sylissä. En pelännyt kipuja siinä hetkessä tai jälkeenpäin.

Vauva huusi jo, kun hänen päänsä näkyi vatsasta, ja vauvakirjaan saatiinkin kirjoittaa lääkärin sanat ”Harvoin nää vatsassa jo tälleen huutaa”. Siinä oli tyttö, minun 46:n sentin, 4520:n gramman ja 24:n karaatin kultahippuni. Syntymäaika oli kymmenen jälkeen illalla, sen päivän 8. sektio ko. sairaalassa. Minulle raivattiin oma yhden hengen huone osastolta ja minun jälkeeni yksi joutui vauvoineen yöllä siirtymään toiselle paikkakunnalle. Oma huone oli enemmän kuin jees, kun sairaalassa jouduttiin vielä olemaan useita päiviä molempien tulehdusarvojen ollessa koholla, lisäksi tarkisteltiin maidon riittävyyttä. Pari päivää olin tavoittamattomissa ja en voinut itse kommentoida kellekään tapahtumia, koska olin kipupumpussa, eikä se sallinut kännykän päällä oloa. Kipulääkettä laskettiin kuitenkin melko nopeasti, aina kun kysyttiin, sanoin että määrää voi vähentää.

Yksi hienoimpia hetkiä oi, kun antibiootit tuotiin purkissa, ja sain kanyylin pois...

...ennen sitä kuitenkin sain nauttia kanyylista keskellä rannettani, kun opettelin vielä hoitamaan vauvaani ensimmäisiä päiviä. Kaiken lisäksi tuo vaaleanpunainen oli ISO, oli käsketty laittaa pienin mutta eipä se poika sitä ollut sitten huomioinut... Muuta paikkaa ei tuolle mun käsistäni enää löytynyt, toinen oli turvonnut perunaksi sen myötä, että virheellisesti laitettuna tiputti suoraan mun kudoksiin.

Sektiosta toivuin ilman juuri mitään kipuja. Lapsen syntymäaika oli 22.07 ja seuraavana päivänä nousin ylös. Rempseästi murretta puhuva kätilö sanoi, että "mitä enemmän kävelee, sen nopeammin toipuu". Näin se menikin. Pakotin itseni liikkeelle vaikka tuntui että vatsa repeää ja välillä vähän vihloi. Kotiin päästiin neljäntenä päivänä synnytyksestä, ja oltuamme kotona jokusen päivän lähdin jo ensimmäiselle, 20 minuutin vaunulenkillekin. Niin minä ajattelin, että onneksi toipuminen kaikesta sentään meni tosi hyvin. Kaikki raskauden aikana tulleet kilotkin jäivät synnärille :)

Ne kutsuivat letkukuningattareksi. Minä en tuntenut kipua, muistanut ulkoilman puutetta tai kovaa nälkääni. Sinä olit siinä, eikä millään muulla ollut enää väliä.