Voi kuinka on kuulas syksyinen ilma,
kohta tie vie kohti pientä kaupunkijärveä ja ruokakauppaa. Nyt
vielä hetki ruokalepoa, plus että tyttö saa purkaa energiaansa
vielä entisestään mahta täynnä, jos sitten vaikka vaunuissa
hetken nukuttaisi. Alkaa olla pienen tytön maailma vain joka
suunnasta niin kiinnostava, että päiväunia ei ainakaan heti
vaunuihin laskettua malta millään ottaa. Ja toisekseen me ollaan
nyt pari kertaa käyty ruokkimassa oravia maapähkinöillä, mikä on
maailman hauskinta puuhaa, ei niitä kikatuksia voi jättää väliin
tylsien unien takia...
Niin on humpsahtanut taas päiviä,
joiden myötä on tullut niin paljon uusia asioita. Ikää kun
poksahti tytöllä 11 kk, samana päivänä hän otti ensimmäiset
kunnon askeleensa (kokonaista seitsemän kahden töksähtävän
sijasta). Vielä pääsee nopeammin karhunkävelyllä, mutta hyvin
pelaa tasapaino tuon kulkemisen kanssa pystysuunnassakin. Nyt kun
mietin, niin tuo tyttö on kyllä jotenkin niin hitaasti ja harkiten
opetellut nämä uudet taidot, ettei meillä ole missään vaiheessa
ollut semmoista hurjaa muksahtelunpelkovaihetta. Toivottavasti sama
harkitsevaisuus säilyy hänellä myöhempäänkin ikään.
Puhetta tulee. Tavut vaihtuu melkein
viikottain, joskus vain päivien välillä. ”Äiti” ja meidän
koirien nimet kaikuvat usein, ”isiäkin” on monesti hoettu mutta
se ei niin kauheasti jostain syystä ole käytössä. No, tyttö
tietää kyllä kuka ”isi” on – menee ovelle vastaan kun
todetaan että ”isi tuli” ja lähtee kurkkimaan kulman takaa,
että joko se isi tulee ja leikkii mun kanssa hippaa. Lähtee sitten
kikattaen karkuun tai painautuu nauraen äitiä vasten, jos sattuu
olemaan lähellä :D On tämä melkoista, ainutlaatuista, elämän
makuista elämää.
Pesän rakentaminen lapsen turvaksi
pyörii mielessä päivittäin. Olisin täysin valmis lähtemään,
jos lähteä pitäisi. Tai voisi. Tulin tänne väliaikaisesti
opiskelemaan aikoinaan ja olen asunut täällä nyt yli kymmenen
vuotta. Työsuhteita on kehkeytynyt monia, paljon palveluja,
kavereita, monenlaisia tekemisen mahdollisuuksia... Silti ajattelen,
ettei minulla ole täällä mitään, mikä minut täällä pitäisi.
No, katsotaan mihin lähivuodet vievät. Rakennan elämääni lapsen
näkökulmasta ja omaan lapsuuteni kokemuksia peilaten, lisäksi
tunnen että viimeistään nyt olisi mahdollisuus lähteä tekemään
sitä mitä oikeasti haluaa. Oma ala ei ole tuntunut omalta hetkeen,
vaikka olen kai siinä työssä ihan hyvä. Paineet ovat kuitenkin
lisääntyneet enkä ole oikein nauttinut työstäni, vaikka kaiken
aikaa olenkin siinä pyrkinyt kehittymään. Olen isojen kysymysten
äärellä, mutta niitä on turvallista miettiä täällä kotona
lapsen kanssa ollessa. Haluan kuitenkin päätyä siihen, että me
rakennetaan lopultakin meidän näköistä ja mukavaa elämää!
Näihin tunnelmiin lopetan ja katoan kurremetsään. Tai täällä
päin sanottakoon; ”metsikköön”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti