...tulihan se blogi sitten avattua.
Minusta tuli äiti marraskuussa 2014. Jo odotusaikana tuntuivat mieleni palaset loksahtelevan uusiin koloihin ja varsinkin nyt, kun tyttö on syntynyt ja hänen kanssaan on tullut elettyä täyttä elämää jo kohta yhdeksän kuukautta. Luoja, se aika tuntuu paljon pidemmältä. Ei siksi, että se olisi ollut pitkäveteistä, vaan siksi, että se on ollut Elämää isolla E:llä, jokaisesta aamusta iltaan ja joskus siinä välilläkin. En kaipaa mitään muuta, kuin tyttöni naurun (tai itkun) ja hetket hänen kanssaan, mutta haluaisin jakaa elämääni enemmän. Vauva-asiat ovat ja tulevat olemaan päällimmäisenä, mutta mielessäni pyörii toisinaan ihan muitakin, tavallisia asioita. Ja elämässäni tapahtuu.
Äitiyslomalaisena, ja ihan juuri kotihoidontukilaisena, tunnen jollain uudella ja erilaisella tavalla olevani yksinäinen. Minulla on aktiiviset sukulaiset, ystävät, lapsen kummit. Mieskin on kotona koko ajan, vaikka toki se ei työttömälle kaikin tavoin kivaa olekaan, vaikka saakin olla paljon lapsensa kanssa. En ole lähtenyt harrastamaan vauvan kanssa, koska näen sen ajankohtaisena sitten, kun hän ymmärtää muista lapsista enemmän ja seura tekee hänelle hyvää. Oma vähäinen kokemukseni mammakerhoista taas ei innosta hakeutumaan muiden äitien pariin. Ehkä siis myöhemmin, ehkä... Olen kokenut toimivana ja täysin riittävänä vertaistukena netissä muiden marraskuisten äitien kanssa jaetut asiat, jo raskausajasta näihin päiviin.
Joka tapauksessa blogin avaaminen on pyörinyt mielessä, niinä hetkinä kun olen ajatellut jotain nasevaa arjen kiemuroiden keskellä ja pohtinut kenelle sen kertoisin. Some-maailmassa en ole tykännyt jakaa kaikkea, koska siellä on niin paljon "sitku-äitejä" (kyllä, tulen avaamaan käsitteen myöhemmin) ja toisaalta ajattelen, että en viitsi ihan kaikella ihan kaikkia häiritä. Tätä ei välttämättä lue eikä ala lukea kukaan, mutta voin elää mielikuvassa, että edes joku kuitenkin. Saanpahan purettua tuntojani ja pidettyä vähän päiväkirjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti