Imetyksestä

Vihjasin edellisessä tekstissäni kirjoittavani oman postauksen imetyksen lopettamisesta. En kyllä arvannut että saisin tapailla tätä tekstiä jo näin pian. Imetys on nykypäivänä kovasti otsikoissa mm. sen hyötyjen ja haittojen sekä myös soveliaisuuden myötä. Kun odotin lastani, luin ja seurasin tietysti kaikenlaista siihen liittyvää ja yllätyin, miten imetys tuli niin paljon vastaan. En ollut ajatellut, että imetys ei onnistuisi. En ollut ajatellut, että minun tulisi ennakkoon tietää siitä jotain. Ajattelin, että se on maailman luonnollisin asia joka etenee omalla painollaan ja sujuu jos sujuu. Jos ei suju, niin sitten annan lapselle korviketta. En ollut alkujaan kovin äärilaidassa mielipiteideni ja suunnitelmieni suhteen. Oikeastaan tähän päti sama kuin kaikkeen muuhunkin; en tehnyt suunnitelmia, koska en halunnut pettyä, jos jokin ei olisi onnistunutkaan.

Viikon käynnistysrupeaman jälkeen vauva syntyi sektiolla. En ollut ennakkoon miettinyt sen vaikutusta imetykseen. Siinä tilanteessa sektio oli helpotus ja ehdoton pääasia minulle oli, että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän olisi terve jatkossakin. Isä pääsi seuraamaa vauvan punnitusta ja kapalointia, sekä juottamaan hänelle ensimmäiset 7 ml pullosta. En ollut tässä tilanteessa vaatinut, että vauvalle ei pulloa annettaisi. Ei tullut mieleenkään. Itse menin heräämöön, jossa sanottiin menevän pari tuntia, mutta pääsin osastolle jo 45 minuutin kuluttua koska todistin että saan jalkojani hieman liikuteltua. Sain vauvan paitani alle osastolla heti, vanha naiskätilö neuvoi ja opasti lempeästi, jäin tokkuraisena ihailemaan pientä ihmettäni huoneeseeni. Kului neljä tuntia, ja soitin kelloa – tarvitsin apua, vauva pyrki rinnalle. Imetys lähti käyntiin.

Vauvan paino putosi syntymäpainosta niin paljon (olisikohan ollut 12%), että imetysten jälkeen annoin kätilöiden ohjeella aina hieman lisämaitoa. En kammoksunut tätäkään. Yhdestä iltapäivästä seuraavaan aamuun oli vauvan painonlasku muistaakseni 7% ja lisämaidon sai lopettaa. Alkutaipaleella kotonakin oli minulla korviketta kaapissa, ja pumppasin maitoa pakkaseen. En saanut pumpulla isoja määriä, mutta keräsin myös maidonkerääjillä imettäessä tippa tipalta maitoa talteen. Lapsi joi pullosta, jos olin pois. Näitä kertoja ei ollut montaa. Lisäksi jossain vaiheessa oli jotain hulinoita, olisiko ollut 3 kk ikäisenä, kun annoin iltasyötöllä ensin korviketta ja sitten rintaa, koska muuten sain olla imettämässä kolme tuntia. Jossain kohtaa jätettiin iltapullo pois. Kiinteiden maistelu alkoi lapsen oman kiinnostuksen myötä hänen ollessaan 4,5 kk. Ei ollut tavoitetta täysimetyksen suhteen, mutta huvitti, että voi käydä näinkin – ei aina kuten äiti haluaa tai suunnittelee, lapsi itse ilmaisi tahtonsa.

Alun jälkeen syöttäminen tasaantui. Milloin syötin ennen ruokaa, milloin jälkeen, aina maistui kaikki. Aina lapsi söi molemmat rinnat kerralla. Ei ollut suihkutissejä eikä isoja pakotuksia, nauratti lähinnä miten näin laudasta riittää isolle lapselle. Jostain sitä vaan tarpeeksi tuli. Meillä on syöty tissiä harmitukseen ja meillä on nukahdettu tissille. Meillä ei ole näistä asioista panikoitu tai pidetty sen kummemmin kirjaa. Ihan aluksi tyttö nukkui omassa sängyssään äitiyspakkauksessa, mutta siirtyi viereen, koska silloin saimme kaikki nukuttua paremmin. Nyttemmin on tytön pinnasänky sivuvaununa meidän sängyssä.

Tyttö täytti vuoden marraskuussa. Kun hän oli kahdeksan kuukautta, nyökyttelin yöimetysten poisjättämisestä paasaavalle lääkärille sujuvasti. En jättänyt niitä pois. Ensimmäisellä hammaslääkärikäynnillä oltiin hymyssäsuin eikä kuultu liiemmin saarnoja mistään, mutta todettiin että on hullua pestä hampaat ja sen jälkeen imettää vielä, järjestys olisi parempi toinen. Tämä ”yöimetys ja hampaat mätänee suuhun”-ajatus on kait ihan absurdi, kun ja jos hampaita kuitenkin muuten hoidetaan asianmukaisesti. Ajattelin kuitenkin, että kohti uusia aikoja, voitaisiin me se järjestys muuttaa ja se asia, että nukahtamiseen ei tissiä enää tarvita. Tämä vaati ehkä noin viikon reenaamisen. Tytöllä oli tapana inahtaa ja itkustaa nukahdettuaan muutaman kerran, jolloin kuitenkin tarjosin sitten tissiä. Tähän sitten jäätiin.

Vuoden vaihdetta juhlistettiin muualla. Päätin, että kun palataan kotiin, loppuu yösyötöt (ne hajanaiset alkuyön ja se yksi aamuyön, jonka jälkeen oli nukuttu aina pari, kolme tuntia). En oikein saanut aikaiseksi muuttaa mitään, mutta pikkuhiljaa rauhottui alkuyö. Lopulta tuli muutoksen tilaisuus myös aamuyölle. Tyttö oli toissa yönä levoton. Olin itse valvonut tästä syystä n. puoli kolmesta puoli viiteen. Isäntä siirtyi olohuoneeseen nukkumaan. Sitten päätin, että samoilla silmillä ja ininöillä, en sitä aamuyön tissiä nyt annakaan. Lapsi protestoi hieman, mutta rauhottui kun otin viereen ja hengitin päätä vasten. Nukuimme sen saman kolme tuntia, kuin syönnin jälkeenkin. Heräsimme, no, tyttö hirveän iloisena ja minä vähän silmät turvonneina, mutta tyytyväisenä. Saman päivän iltana otin tytön iltaimetykselle. Eipä kelvannut. Vaikka koitin vähän tuputtaa. Kysyin harjataanko hampaat, ja tyttö osoitti ovea sanoen ”Haata”. Selvä se sitten. Viime yönä siis tyttö nukkui ensimmäisen kerran koskaan 10,5 tuntia putkeen inahtamatta. Ja minä, ensimmäisen katkottoman yön 14 kuukauteen. Olin hieman hämilläni, että tässäkö tämä nyt oli. Mutta oletamme niin. Ei ole T-sanaa mainittu eikä sen kummemmin vaadittu tänäänkään, nähtäväksi jää, onko tämäkin yö heti suorilta niin rauhallinen. Melko hassua. Näitä vaiheita ja kuvioita on lapsilla monenlaisia, mutta minä olen ajatellut ettei tissille enää paluuta ole, jos näin irtaudutaan. Toisaalta haikeaa, mutta läheisyyttä on toisenlaista. Nautin siitä, että voin halata ja pitää kainalossa pikkuista ilman, että jossain vaiheessa hän alkaa vaatia imetystä...

  

Uusi vuosi aluillaan...

Tuli ja meni se, joulu meinaan. Me vietettiin joulua kolmestaan kaupungissa, kuten viime vuonnakin. En tänänkään vuonna päässyt oikein valmistelemaan jouluruokia itse, kun anoppi ja oma äiti auttoivat (toki pyydettyinä, tietenkin), mutta ensi vuonna taidan jotain tehdä ihan itsekin. Alkaa jotenkin painaa päälle se, että niitä taitoja ja reseptejä pitäisi ylemmiltä polvilta saada ja itse käyttää, mutta toisaalta oon ihan kiitollinen ja tyytyväinen apuun mitä saa. Tavallaan kyllä lanttulaatikon tein, tai ainakin osallistuin sen tekemiseen, kun autoin äitiä sen kanssa... :)

Meidän jouluaatto on meidän näköinen, rento aikataulu, hetkessä eläminen, melkosen samoja perinteitä miehellä ja minulla. Ei ole tarkoitus tehdä siitä mitään, mitä ei voisi tarpeen tullen muuttaa. Jos lapsi haluaa joskus joulukirkkoon tai pulkkamäkeen, mennään. Nyt vielä on jotensakin helppoa, kun lapsi ei osaa vaatia pakettien avaamista. - kun ne nyt pyritään kuitenkin pitämään siellä illassa päin. Mutta kyllä se odotus kuuluu jouluun vielä aattonakin. Tein juuri itselleni perinteen; säästän ilmaiset joulukalenterit ja avaan luukut, jouluaattona askartelen niistä pakettikortteja seuraavaksi vuodeksi. Ajattelin, että jatkossa tämä voi olla hyvää ajantappoa myös lapsen kanssa. Tyyliin ”autetaan vähän joulupukkia ja tehdään sille kortteja”... :)

Uusi vuosi oltiin mun vanhemmilla maalla, ettei meidän metsästyslupaus saa mitään paukkutraumoja. Kyllä ne pommit hiukan sielläkin paukahteli mutta oli meininki kyllä ihan eri kuin meillä täällä kaupunkilähiössä yleensä! Äiti valitteli kuinka oli niin hurjaa, sen pitäisi varmaan tulla tänne kaupunkiin joku uusi vuosi niin ei valittelisi enää sen jälkeen :D ”Mun” koira, se meidän vanhempi, on aina melkoisen hermona tuona ihanana juhlana mutta nyt se sai olla ihan rauhassa. Vanhempieni talon yläkerrassa ei ole liiemmin isoja ikkunoitakaan, joten siellä oltiin ihan autuaan tietämättöminä kaikesta. Oli aikas ihanaa. Tinat valettiin, vaikka mun vanhemmat ei tätä perinnettä niin arvostaneetkaan. Oli hyvää ruokaa. Meidän pikku papana suostui lopultakin kävelemään ULKONA ja KENGÄT JALASSA. Tässä on siis uuden aikakauden alku...

Mutta, nyt mennään tammikuulla jo pitkälti. On tämä uusi vuosi alkanut melkoisen rauhallisesti ja perusarjen keskellä. Voisin sanoa, että ”ei tässä mitään ihmeellistä” tai sitten voisin sanoa ”joka päivä kohtaan pieniä ihmeitä”. Arki on mukavaa. Koti on mukavaa. Ja rakastan niin perhettäni. Joskus sitä turhautuu ja toivoo asioiden sujuvan eri lailla, mutta yritän pitää kiinni sitä, että vaikutan siihen mihin voin. Jos joku valuu käsistä omia teitään, niin minä en sille mitään voi. Niin, ei tämä vuodatus mihinkään tilanteisiin oikeastaan liittynyt. Jotain sellaista vain, mitä olen miettinyt. Omassa pienessä päässäni tehnyt jotain lupauksia ja päätöksiä, joita en halua liittää uuteen vuoteen kuitenkaan. Liittynee samanlaiseen ajatukseen, kuin dieetit, joita en voi sietää. Dieettaus kai on ihan ok joissain tilanteissa, mutta jos elämä on painon kanssa yhtä jojoilua, kannattaisi etsiä enemmän ihan elämäntapamuutosta. Uuden vuoden lupaukset ja uuden vuoden aloittaminen kaikenlaisilla hurahduksilla jotka kuitenkin jäävät kananlennoksi, äh. En voisi vähempää arvostaa :)

Alkuvuonna on odotettavia asioita. Minä tapaan ylä-asteaikaisia kavereitani viikon päästä, ensi kuussa järjestämme yhden ystävän luona pippalot, joihin osallistun mieheni kanssa. Lopettelen imetystä (josta aion tehdä oman postauksensa, beware), olen hurahtanut hölkkään (tänään tänä vuonna plakkarissa 27,5 km... pienin askelin...). Pieni tyttöni on saanut ensimmäisen hepulinaurukohtauksen, jonka tiimoilta meinattiin kuolla koko perhe nauruun. Hän kävelee, taapertaa, kyselee, sanoja muodostuu yhä enemmän, tulee syliin, pussaa, osaa leikkiä, rakentaa duploilla, nauttii iltarutiineista isin kanssa. Hän itkee ja rääkyy lohduttomasti kun jokin ei miellytä ja hän raapii äitiä naamasta (note to self; leikkaa kynnet, leikkaa ne usein), mutta hän näyttää joka päivä tyytyväisyytensä ja rakkautensa, ja kaikki päättyy kuitenkin aina siihen, että hän tarvii isää tai äitiä. Ja voi että, miten me tarvitsemme häntä.

Lopuksi muutama sekalainen kuva viime ajoilta... Ei parempiakaan kamerasta löytynyt :D

 Tollanen kangasmerkki asui mun amarylliksessa joulun... :D

Tässä niitä pakettikortteja...

Meillä oli kaunis kuusi, osakseen myös persoonallinen, mm. ipanan orava asui sen alaoksilla onnellisena.

Taitoja karttuu

Olen tehnyt käsitöitä, mm. pupuja liudan

R.I.P. Lemmy

Ihmissuhteita

Havahduin ajatukseen, etten ole kykenevä luomaan kestäviä ihmissuhteita. Ainakaan ystävyyssuhteita. Vai olenko?

Ala-asteella minulla oli kavereita ihan kivasti, koin olevani suosittu ja tykätty. Kävin pientä ala-astetta, jossa oli aina kaksi luokka-astetta yhdessä; 1-2, 3-4 ja 5-6. Minun ikäisiäni oli yhteensä kuusi. Meistä neljä oli poikia, eli lisäkseni oli vain yksi tyttö. Muistan leikkineeni erityisen usein kolmen tietyn tytön kotona, mutta muitakin kavereihin mahtui. Vuotta vanhempi tyttö jätti minulle aina luokan isoimman ja hienoimman pulpetin nimikoituna, eikä minun tarvinnut pelätä saavani sellaista matalaa, rumaa ja vihreäkantista. Lähdin ylä-asteelle muualle. Saman ikäinen tyttö oli luonnollisesti paras ystäväni ja jatkoimme kirjeenvaihtoa ylä-asteen alettua. En tiedä, enkä muista, mitä oikein tapahtui. Muistan vain saaneeni tytöltä kirjeen, jossa hän kertoi meidän ”kasvaneen erilleen”. Minä en kokenut asiaa ollenkaan niin ja muistan, kuinka se sattui. Emme olleet tekemisissä sen jälkeen. Muutkin sen ajan ihmiset ovat vain lipuneet pois.

Ylä-asteella kasvoin kriittiset vuoden yhdessä saman ikäisten kanssa, siksi en ihmettele, että niitä ajoilta jotkut ihmiset ovat elämässäni yhä. Ammattikoulussa ja ammattikorkeakoulussa kohtasin paljon uusia ihmisiä. Sellaisia(kin) joiden kanssa koin ihan suunnatonta yhteyttä, minulla oli hauskaa ja he olivat minulle tärkeitä. Nyt, vuosia koulujen loppumisen jälkeen, näistä ihmisistä on elämässäni vain rippeet jos sitäkään. Suren sitä. Pidän heistä edelleen.

Kun minusta tuli äiti, koki tietysti sosiaalinen elämäni muutoksen. Aiemmin olin melko aktiivisesti viihteellä ja näin paljon eri kavereita säännöllisesti. Raskaana ollessa yritin pysyä matkassa ja nähdä kavereita. Usein minä lähdin kuitenkin väsyneenä kotiin, kun muut jäivät jakamaan parhaat jutut lasillisen äärellä. Ulkopuolisuuden kaiku alkoi jollain lailla voimistua, vaikkakin joiltain osin se tuntui ihan luonnolliselta.

Lapsen synnyttyä kutsuin ihmisiä kylään, liian paljon oli heitä jotka eivät ole käyneet vieläkään tai ovat jotenkin täysin kieltäytyneet. Nyt, kun lapsi on isompi ja minä olen opetellut olemaan poissa kotoa, alkavat mahdollisuudet vain kaventua. Havahdun siihen, että joitain ihmisiä olen nähnyt livenä viimeksi silloin, kun en ollut vielä raskaana. Siis vuonna 2013. Koen säälittäväksi sen, että joudun toistamaan, että minua saa pyytää mukaan juttuihin. Erityisen säälittäväksi koen sen siksi, että kukaan ei juurikaan pyydä.

Pohdin, miksi ihmeessä en pidä ihmisiä lähelläni. Miksi kaikki tuntuvat haalenevan joko kokonaan pois tai väkinäisiin ja korrekteihin väleihin? Joidenkin fb-kaverieni kanssa uskon face to face-kohtaamisen olevan vähintään kiusaantunut, ellei täysin piittaamaton - ”ei se varmaan huomannut mua, ei mun ehkä tarvi moikata ollenkaan”. Minä en osaa tunkea. Minä en osaa jatkuvasti pyytää seuraa tai huomauttaa olevani olemassa. Minä koen hiljaisuuden viestin suoraan torjumisena. Se on sitä, kun toinen sanoo, että me ollaan kasvettu erilleen ja koen etten ole siihen voinut itse mitenkään vaikuttaa.

Kaiken keskellä en minä ole täysin yksin. On minulla muutama äärimmäisen rakas, jotka eivät ehkä ymmärrä olevansa niin rakkaita kuin mitä ovat. Olen kuitenkin varovainen. Älkää tekin ajelehtiko pois. Yritän sitkeästi kasvaa samalla kukkamaalla.

Ensimmäinen vauvavuosi

Nyt mä niin istun alas ja kirjoitan!! Niin monena päivänä on tullut mieleen monta ajatusta ja lausetta ja asiaa joista pitää kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tai no, mä olen viime aikoina saanut ihan hitosti aikaiseksi! Siksi kirjoitusohjelman avaaminen ei ole muka onnistunut. Nyt sen tein ja teksti lähteköön tästä. Samaa ajatteli varmaan tyttärenikin, jonka hienot leikit olohuoneessa yksikseen muuttuivatkin huudoksi.

Niin, tää se olikin mistä mun piti kirjoittaa. Lapsi täytti yhden vuoden. Oikeastaan sitä juhlittiin koko marraskuu, kun erikseen kävivät mummu ja pappa sekä mummo, ja kaikenkarvaiset kaverit. Kummit kutsuttiin yhtenä päivänä, ja tälle päivälle suunnittelin sitten oikein kakunkin, kun muuten tarjosin vain kahvia tai jotain muffinssikokeiluja. Toisin sanoen tekemistä riitti tämän tiimoilta ihan mukavasti.

Jokunen kaveri ihmetteli, miksen ottanut apua vastaan ja miksi ihmeessä näin itseäni kuormitin. Toiset pohti että mahtaa se teidän tyttö olla rauhallinen ja sitten ei ainakaan voi tehdä mitään kun se juoksee. Ai? Aikaisemmin minulle on hoettu että elämässä tapahtuu jokin ihmeellinen niksahdus sillä hetkellä, kun mun lapseni oppii kävelemään. Tuossa se on taapertanut jo kohta kaksi kuukautta, enkä ole huomannut juuri eroa karhunkävelyaikoihin (toisilla niitä kutsuttaisiin ”konttausajoiksi”). Eli siis....

Kyllä meidän tyttö on rauhallinen ja kiltti tapaus, mutta kyllä siitä vauhtiakin löytyy jos niikseen tulee. Siinä se räpläsi videonauhuria, repi tietokoneen johtoa, yritti availla kaappeja ja laatikoita, nappaili kirjoja hyllystä, metsästi aktiivisesti kaukosäätimiä sekä livahti aukijääneistä ovista jolloin: tilaisuuden tullen levitti makkarissa isän bokserit ja äitin rintaliivit lattialle, haki vessasta kamaa, avasi pyykinpesukoneen ja levitti sen sisällön lattialle ja isän huoneessa kävi napsimassa tekniikkaleegoja matkaansa. Lisäksi oli kaikenlaista puntissa roikkumista, väsy- ja nälkäitkua ja halipulaa. Ja välillä oli leikkiäkin. Siinä sivussa leivoin, siivosin paikkoja, tiskasin sun muuta. Ideanani oli toki aloittaa ajoissa, jolloin tekemisen pystyi jakamaan tarvittaessa osiin. Eikä se ollut lainkaan mahdotonta.

Synttärihässäkän jälkeen olen havahtunut siihen, että sehän on meidän arkea. Minä laitan ruokaa, tiskaan, siivoan ja pyykkään kun minun pitää. Ei tyttö sitä estä. Odotan että saan hänestä tosissani apukäsiä, kun nyt hän osallistuu lähinnä kun saa syödä vieressä pinkkiä ruokalusikkamittaa tai pyöritellä rasvapurkkia. Mutta, tiskikoneen ja pyykinpesukoneen hän osaa jo laittaa kiinni, ja se onkin tärkeää tehdä yhdessä – hän kimpaantuu jos ei saa. Ymmärrän toki, että toiset lapset vaativat tissiä ja syliä 24/7 tai kävellessään köpöttävät päättöminä pitkin seiniä, eikä mikään onnistu. Meillä ei siis näin ole. Enkä mä ole missään vaiheessa ollut ylihysteerinen vauvansuojelija, oon antanut sen kokeilla ja kaatua, ottamatta asiasta sen suurempaa stressiä.

Jo raskausaikana pakkasin kaikki tavarat hyllyistä laatikoihin ja pois ulottuvilta. Ainut mitä en ole saanut suojattua on kirjahylly. Ja tänään ruokaa laittaessani totesin, että jonkunlainen liesisuoja on ostettava, lapsi laittaa levyjä päälle viikon kokeilujen tuloksena. Kaapit meillä on solmittu kiinni kengännauhoilla ja laatikot blokattu teipillä ja pitkällä kenkäusikalla.

Hmm. Ensimmäinen vauvavuosi. Yhtä suht paljon kuultua asiaa en voi allekirjoittaa – se ei missään nimessä ollut ”rankin ikinä”. Mutta opettavainen se oli. Ja täynnä uusia asioita. Juttuja, joita koettiin ja tehtiin ja nähtiin ensimmäistä kertaa. Vielä on edessä monta ”ensimmäistä kertaa”. Muiden mielestä vuotemme meni ilmeisesti nopeasti mutta itse en ole niin kokenut. Se on ollut niin täyttä elämää, joka päivä, aamusta iltaan, että tuntuu kuin siihen olisi mahdutettu toinenkin vuosi. Näillä mietteillä eteenpäin, joulua odotellen.

Läski liikkuu - ja äiti sekä tytär!

Viime vuonna tänään oli mun laskettu aika. Niin se vuosi on mennyt. En sano, että nopeasti, koska minusta ei tunnu siltä. Vuosi on ollut niin täynnä kaikenlaista, että tuntuu kuin se olisi voinut pitää sisällään toisenkin vuoden. Lapsen kehityksen seuraaminen on ollut tiivistä, elämän täyttävää. Meillä on menty lapsentahtisesti. Rutiineja on turvaa luomassa, mutta toisaalta monessa asiassa vapautta. Iltatoimet menee aina samalla kaavalla mutta esim. päiväunien kanssa sovelletaan eikä ole tiettyä aikaa, kun lapsi taintuu nukkumaan. Aina se ei samaan aikaan tuntuisi onnistuvankaan, vaikka herätään aika lailla samaan aikaan aina.

Olen heinäkuusta asti katsonut ja laskenut, mitä suuhuni laitan. Ei ole kyse mistään laihdutuskuurista, koska believe me, olen syönyt reippaasti päivittäin. En ole halunnut riskeerata onnistunutta imetystä laihduttamiseen. Kaikki ne raskaudenaikaiset kilot tosiaan jäivät synnärille mutta jossain vaiheessa huomasin, että kiloja on tullut lisää. Syömällä terveellisesti kiloja on nyt pudonnut kuusi (kyllä; kuusi kiloa viidessä kuukaudessa – en siis todellakaan todistettavasti tarkoituksella laihduta). Juuri kuluneella viikolla olen huomannut, että paino alkaa pudota taas. Suunnitelma on, että kun alan lopetella imetystä, vähennän myös syömisiäni, koska silloin ei ole väliä häiriintyykö maidontuotanto. Olen seitsemän kilon päässä siitä indeksin mukaisesti normipainon ylärajasta, ja menneiltä vuosilta muistan, että se on se paino missä minun on ihan hyvä olla.

En ole ikinä ollut urheilullinen. Koululiikunta jätti traumat ja viimeisten joukossa minut joukkueisiin valittiin. Ratsastusharrastus oli tiukalle liikunnanopettajalle suuri vitsi, ei se ollut mitään, kun olisi pitänyt olla joku yleisurheilija. Sählystä ja koripallosta silloin muistan pitäneeni, mutta en niin paljoa että olisin sen pakkoliikunnan lisäksi niitä lähtenyt harrastamaan. Ala-asteikäisenä olin luokan pisin kautta linjan, en mitenkään sairaalloisen lihava, mutta ehkä hieman tukeva, niinkuin lapset nyt yleensä. Yhtään en ihmettele että kuva itsestäni kieroutui ja sairastuin syömishäiriöön. Muistan aikoja, jolloin olin omasta mielestäni läski, ja kun nyt katson valokuvia, en voi kuin vain siunailla niitä riukukäsiä mitkä minulla silloin olivat. Ei alleista tietoakaan. No, mutta, ei siitä sen enempää.

Lapsi on laittanut liikkumaan, koska a) lapsen kanssa on kiva tutkia maailmaa ja b) lapsi yleensä malttaa lenkin loppupuolella rauhoittua nukkumaan joksikin aikaa. Olen tehnyt lenkkisäännön; ”kävele niin kauan kuin lapsi nukkuu”. Useimmiten se toimii, mutta joskus kärrään suosiolla mukulan kämppään ja parvekkeelle jatkamaan uniaan. Mutta kävely on mukavaa. Juoksulenkkiä en ole tehnyt ikinä, mutta joskus hölkkään vaunujen kanssa puhelintolppien välejä intervallityyppisesti. Olisi hauska kokeilla, kuinka pitkän matkan pystyn hölkkäämään ilman lastenvaunuja. Hmm, ehkä joskus VOISIN jättää lapsen isälleen ja lähteä lenkille YKSIN. Nyt oletusarvo on, että otan lapsen aina mukaan. Nyt kun mietin, niin en ole siis kohta vuoteen ollut asunnossa yksin. Toisten miehet kuulemma ottaa lasta kauppaan mukaan tai lähtevät jopa ihan varta vasten vaunulenkille? Tai tällaista legendaa olen ainakin kuullut...

Hei me liikutaan!

Mutta niin, kohta tyttöni on vuoden vanha taaperopaapero. Karhunkävelystä (muulla tavalla meillä ei kontattu) on sanouduttu virallisesti irti jo täysin ja lapsi on kävellyt täytettyään 11 kk, koko ajan ja joka paikkaan. Tahti ja tasapaino ovat hyvät ja pikkuinen innoissaan. En koe että menon suhteen olisi hankalampaa, oikeastaan lapsi on myös itsenäisempi leikeissään ja kirjan lukemisissaan. Tokihan välillä vaaditaan syliä ja tissiä ja huomiota muuten vaan. Kirjojen lukeminen onkin kivaa yhteistä puuhaa, kun ne kiinnostavat muutenkin kuin vaan suutuntumalla. Eläimet kaikin puolin on hittejä, niitä tunnistetaan jo muutama, kuten myös muumeja. Pikkuneiti on saamassa Pikku Myyn kakkuunsa, vaikka enää hän ei jaksa kutsua sitä nimeltä. Kovasti hän kysyy ”mikä, mikä”, muttei itse toista sanoja. Sinne ne taitavat päähän kuitenkin hiljalleen kasautua muistiin. Nyt on taas mentävä ja tehtävä, ei auta. Palaamisiin.

Synttärivalmisteluja, suklaapipareita. Ekat lahjat korkattu.

Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin...

Valoja hämärässä, iloa pimeään

Synnytyskertomus

Ajattelin odottaa tämän tekstin kanssa lapsen syntymäpäivään, sitten laskettuun aikaan, mutta nyt kun siihen viimevuotiseen laskettuun aikaan olisi viikko, ajattelin päästää tekstin ilmoille. Synnytyksestäni ja itsestäni siinä ei jäänyt hyvä maku, sairaalasta ja hoidosta siellä kyllä jäi. Pian synnytyksen jälkeen kirjoitin pitkän tekstin jolla prosessoin tapahtumia ja yritin ymmärtää, what the hell just happened.

Eli, vuosi sitten lasketun ajan tienoilla menin äitiyspolille yliaikakontrolliin ja minut otettiin suoraan sisään osastolle. Kohdunkaulaa ei ollut jäljellä, auki sentin verran. Muistan kuinka turhautti, kun jouduin aamusta jäämään osastolle eikä sen päivän aikana kuitenkaan vielä tehty yhtään mitään. Onneksi oli laukku pakattuna kotona, mies sen sitten kiikutti minullr ja niin toiveikkaasti siinä oltiin, että kenties jo huomenna näemme pienen rakkaamme.

Äitiyspolilla jo todettiin, että vauvan pää on niin alhaalla, että on ”plussan puolella” ja tällaisia harvoin tulee vastaan. ”Tämä lapsihan syntyy ihan justiin!” Ilostuin ja ajattelin kuinka makeeta olisi saada lapsi isänpäiväksi kotiin. Cytotec aloitettiin. Usko lääkkeen nopeaan tehoon oli valtava, varsinkin kun jokaikinen kaveri ja tutuntuttu kertoi kuinka vähintään ”tokasta murusta lähti”. Myöhemmin mietin kuinka peestä sekin tsemppi kavereilta oli, vaikka tottakai he yrittivät tukea ja tarkoittivat vain hyvää.

Mothership koko komeudessaan

Siinä isänpäivänä kuurin viimeisenä päivänä minulle laitettiin jo antibiootti tippumaan ja käskettiin soittaa tukihenkilöä paikalle. Vuorossa ollut kätilö oli jo edellisiltana ”lupaillut” minulle, että taitaa viedä minut synnytyssaliin ennen kuin vuoronsa päättyy. Vauva tosiaan oli todella alhaalla, ja auki oltiin kaksi senttiä. Kätilö halusi tutkia vielä, miehen istuessa samassa huoneessa. Minua vähän karmi sängyssä tutkiminen, koska olin huomannut että se oli kohdallani hankalampaa. Kohdunkaula oli minusta katsoen vasemmalla ja todella takana. Kätilö aloitti kuitenkin tutkimuksensa ja aiemmasta ilakoinnistaan poiketen huudahti, ettei tässä mitään synnytetäkään. Minua sattui aivan jumalattomasti, kun kätilö oikein runnoi kättään pidemmälle. Huusin kivusta, ja jälkeenpäin ajatellen TÄMÄ oli varmaan kaikista kivuliain kohta koko prosessissa... Annoin kätiön tutkia kuitenkin mutta hän lopetti, kun aloin hyperventiloida ja hengitystahti oli epätasainen. Lopulta vuosin siinä verta ja kätilö roiski vielä sitä teippeihin kanyylini viereen. Otteiden perusteella suosittelisin hänelle uraa eläinlääkärinä, mutta toisaalta vielä heikommin niin lyhyt ja pullesorminen nainen pärjäisi lehmien tutkimisessa.

No, ei se sitten vaan lähtenyt. Tunsin oloni vialliseksi. Seuraavana päivänä lähdin päiväksi kotilomalle, sain levättyä ja kerättyä uskoa siihen, että jaksan taas. Oma äitinikin tuli käymään, nautin saunasta, koirista ja miehen seurasta. Ja ruuasta. Aamulla palasin sairaalaan antibioottia saamaan ja vessakäynnillä huomasin limatulpan irronneen. Edistystä taas, ajattelin. Osastolle palattuani olin hyvillä mielin, kunnes lääkäri alkoi ehdottelemaan taas Cytotecia. Tutkimus kertoi että ei oltu edistytty. Sain ballongin aamupäivällä, kivut nousivat iltapäivällä, lähdin taas kotiin yöksi.

Aamulla palasin osastolle. Kävin antamassa virtsanäytteen ja huomasin kotona laittamaani siteeseen tulleen jotakin, minkä itse varmasti tiesin ja tunnistin lapsivedeksi. Hälytin kätilön katsomaan, hän totesi että ”eiköhän se ole sitä”. Myöhemmin lääkäri kuitenkin kielsi tämän, koska kalvorakkula oli ehjä. Ballonki oli irronnut kohdunsuulta ja avannut sen kolmeen senttiin. Taas vedin Cytotecia. Lapsivettä tihkui koko päivän. Ihmettelin toimintaa sen suhteen, koska se ihan selkeästi oli sitä itseään, mutta lääkärin sana piti. Itse hän ei kuitenkaan tullut tutkimaan. Minä tiesin, että koska olin streptokokkipositiivinen, pitäisi alkaa saada antibioottia heti kun lapsivettä alkoi mennä. Onneksi vuorossa oli ihana kätilö joka kävi hakemassa lääkäriltä ”joo”-vastauksen, voidakseen laittaa minulle antibioottia. Iltavuorolaiset kertoivat myöhemmin, että mulla oli tulehdusarvot koholla, tarvin toistakin antibioottia. Toista neljän ja toista kuuden tunnin välein, vuorokauden ympäri.

13.11. Antibioottia tippui, käyriä otettiin, läpi yön ja aamupäivän. Vauvan sykkeet olivat hyvät koko ajan. Supistukset olivat yön aikana kadonneet kokonaan. Kuitenkin nyt oli tarkoitus päästä synnytyssaliin oksitosiinitippaan ja olin helpottunut, koska synnytyssalista ei palattu ilman vauvaa. Kolme senttiä oli tilanne edelleen, ei edistystä. Söin aamupalan 8.30. Synnytyssalissa lääkäri kielsi syömisen ja juomisen, sain vain kostuttaa suuta vähän välillä. Nälkä unohtui supistusten voimistuessa. En pystynyt paljoa liikkumaan, koska olin yltä päältä letkuissa ja kiinni tippatelineessä. Ilokaasusta oli apua, kun sain hyvät ohjeet miten sitä kannattaa alkaa hengittää. Supistuksia tuli voimakkaina, mutta niitä ei tullut tarpeeksi usein ja tasaisesti. Kohtu oli kuulemma todennäköisesti väsynyt. Anturi, joka meni suoraan vauvan päähän, kertoi koko ajan vauvalla olevan kaiken hyvin. Muu minua ei kiinnostanutkaan. En voi sanoa, että supistukset olisivat yksittäin olleet kamalan ”kipeitä”. Kuvailisin ennemmin niin, että ne olivat ärsyttäviä, kun ne vain jatkuivat ja tulivat aina uudelleen. Vähän niinkuin tatuointia tehdessä – kun menee kauan aikaa. Tai kuin vanha kidutusmenetelmä. Aloin olla turta siihen kolotukseen, joten sain lopulta epiduraalin. Makailin kivuitta reilun tunnin.

Kohdunsuun tilannetta tarkisteltiin useaan otteeseen, viimeisen kerran, kun epiduraalin vaikutus alkoi hiljakseen kadota. Kätilö tutki ja hieman tuskastuneena hänkin parahti että ei, ei ole tapahtunut mitään. Auki kolme senttiä. Nyt olin loppu. Kuinka monta keinoa kokeiltu, kuinka monta turhaa tuntia? Hieman kiroten kysyin ”Kuinka kauan te vielä yritätte?” Kätilö totesi että ei enää yritetä, saan sektion. Tuuletin, ja lähdin vessaan. Mies oli käymässä alakerrassa ja kun hän tuli takaisin, tanssin poskivalssia tippatelineeni kanssa ja hihkuin, että mennään sektioon. Kätilö nauroi, että harvemmin näkee tällaista reaktiota, kun sektio joudutaan tekemään. Minulle se oli kaiken tuskailun lopetus. Kohta olisi vauva sylissä. En pelännyt kipuja siinä hetkessä tai jälkeenpäin.

Vauva huusi jo, kun hänen päänsä näkyi vatsasta, ja vauvakirjaan saatiinkin kirjoittaa lääkärin sanat ”Harvoin nää vatsassa jo tälleen huutaa”. Siinä oli tyttö, minun 46:n sentin, 4520:n gramman ja 24:n karaatin kultahippuni. Syntymäaika oli kymmenen jälkeen illalla, sen päivän 8. sektio ko. sairaalassa. Minulle raivattiin oma yhden hengen huone osastolta ja minun jälkeeni yksi joutui vauvoineen yöllä siirtymään toiselle paikkakunnalle. Oma huone oli enemmän kuin jees, kun sairaalassa jouduttiin vielä olemaan useita päiviä molempien tulehdusarvojen ollessa koholla, lisäksi tarkisteltiin maidon riittävyyttä. Pari päivää olin tavoittamattomissa ja en voinut itse kommentoida kellekään tapahtumia, koska olin kipupumpussa, eikä se sallinut kännykän päällä oloa. Kipulääkettä laskettiin kuitenkin melko nopeasti, aina kun kysyttiin, sanoin että määrää voi vähentää.

Yksi hienoimpia hetkiä oi, kun antibiootit tuotiin purkissa, ja sain kanyylin pois...

...ennen sitä kuitenkin sain nauttia kanyylista keskellä rannettani, kun opettelin vielä hoitamaan vauvaani ensimmäisiä päiviä. Kaiken lisäksi tuo vaaleanpunainen oli ISO, oli käsketty laittaa pienin mutta eipä se poika sitä ollut sitten huomioinut... Muuta paikkaa ei tuolle mun käsistäni enää löytynyt, toinen oli turvonnut perunaksi sen myötä, että virheellisesti laitettuna tiputti suoraan mun kudoksiin.

Sektiosta toivuin ilman juuri mitään kipuja. Lapsen syntymäaika oli 22.07 ja seuraavana päivänä nousin ylös. Rempseästi murretta puhuva kätilö sanoi, että "mitä enemmän kävelee, sen nopeammin toipuu". Näin se menikin. Pakotin itseni liikkeelle vaikka tuntui että vatsa repeää ja välillä vähän vihloi. Kotiin päästiin neljäntenä päivänä synnytyksestä, ja oltuamme kotona jokusen päivän lähdin jo ensimmäiselle, 20 minuutin vaunulenkillekin. Niin minä ajattelin, että onneksi toipuminen kaikesta sentään meni tosi hyvin. Kaikki raskauden aikana tulleet kilotkin jäivät synnärille :)

Ne kutsuivat letkukuningattareksi. Minä en tuntenut kipua, muistanut ulkoilman puutetta tai kovaa nälkääni. Sinä olit siinä, eikä millään muulla ollut enää väliä.

Niin parvet lentää etelään...

Voi kuinka on kuulas syksyinen ilma, kohta tie vie kohti pientä kaupunkijärveä ja ruokakauppaa. Nyt vielä hetki ruokalepoa, plus että tyttö saa purkaa energiaansa vielä entisestään mahta täynnä, jos sitten vaikka vaunuissa hetken nukuttaisi. Alkaa olla pienen tytön maailma vain joka suunnasta niin kiinnostava, että päiväunia ei ainakaan heti vaunuihin laskettua malta millään ottaa. Ja toisekseen me ollaan nyt pari kertaa käyty ruokkimassa oravia maapähkinöillä, mikä on maailman hauskinta puuhaa, ei niitä kikatuksia voi jättää väliin tylsien unien takia...

Niin on humpsahtanut taas päiviä, joiden myötä on tullut niin paljon uusia asioita. Ikää kun poksahti tytöllä 11 kk, samana päivänä hän otti ensimmäiset kunnon askeleensa (kokonaista seitsemän kahden töksähtävän sijasta). Vielä pääsee nopeammin karhunkävelyllä, mutta hyvin pelaa tasapaino tuon kulkemisen kanssa pystysuunnassakin. Nyt kun mietin, niin tuo tyttö on kyllä jotenkin niin hitaasti ja harkiten opetellut nämä uudet taidot, ettei meillä ole missään vaiheessa ollut semmoista hurjaa muksahtelunpelkovaihetta. Toivottavasti sama harkitsevaisuus säilyy hänellä myöhempäänkin ikään.

Puhetta tulee. Tavut vaihtuu melkein viikottain, joskus vain päivien välillä. ”Äiti” ja meidän koirien nimet kaikuvat usein, ”isiäkin” on monesti hoettu mutta se ei niin kauheasti jostain syystä ole käytössä. No, tyttö tietää kyllä kuka ”isi” on – menee ovelle vastaan kun todetaan että ”isi tuli” ja lähtee kurkkimaan kulman takaa, että joko se isi tulee ja leikkii mun kanssa hippaa. Lähtee sitten kikattaen karkuun tai painautuu nauraen äitiä vasten, jos sattuu olemaan lähellä :D On tämä melkoista, ainutlaatuista, elämän makuista elämää.

Pesän rakentaminen lapsen turvaksi pyörii mielessä päivittäin. Olisin täysin valmis lähtemään, jos lähteä pitäisi. Tai voisi. Tulin tänne väliaikaisesti opiskelemaan aikoinaan ja olen asunut täällä nyt yli kymmenen vuotta. Työsuhteita on kehkeytynyt monia, paljon palveluja, kavereita, monenlaisia tekemisen mahdollisuuksia... Silti ajattelen, ettei minulla ole täällä mitään, mikä minut täällä pitäisi. No, katsotaan mihin lähivuodet vievät. Rakennan elämääni lapsen näkökulmasta ja omaan lapsuuteni kokemuksia peilaten, lisäksi tunnen että viimeistään nyt olisi mahdollisuus lähteä tekemään sitä mitä oikeasti haluaa. Oma ala ei ole tuntunut omalta hetkeen, vaikka olen kai siinä työssä ihan hyvä. Paineet ovat kuitenkin lisääntyneet enkä ole oikein nauttinut työstäni, vaikka kaiken aikaa olenkin siinä pyrkinyt kehittymään. Olen isojen kysymysten äärellä, mutta niitä on turvallista miettiä täällä kotona lapsen kanssa ollessa. Haluan kuitenkin päätyä siihen, että me rakennetaan lopultakin meidän näköistä ja mukavaa elämää! Näihin tunnelmiin lopetan ja katoan kurremetsään. Tai täällä päin sanottakoon; ”metsikköön”.